Koirien turvakoti

Pölyinen tie kaartelee Ierapetraa ympäröivien hiekkakivikumpareiden välitse, ylitse ja lävitse. Edellämme sompailee skootterillaan Takis, 44-vuotias entinen hammaslääkäri, nykyinen 160 koiran lauman ylläpitäjä, pomo ja pelastava enkeli. Hän on päätynyt myymään lähes koko omaisuutensa, jotta voi pitää yllä hylättyjen koirien turvapaikkaa.

Ohittaessamme kaatopaikkaa Takis pysähtyy ja huutaa tunkiota mylläävien koneiden melun ylitse:

- Täältä löydän useimmat koirat. Pari päivää sitten kolme pentua seurasi minua täältä saakka tarhalle.

Koirahoitola sijaitsee oliivitarhassa, terasseilla kukkulan rinteellä. Tarha on suuri ja käsittää monta isoa aidattua lohkoa. Sen ulkopuolella meitä odottavat ensimmäiset haukkujat.

- Ne ovat kaivautuneet rinteen lävitse tänne ulkopuolelle. Mutta se ei haittaa, ne eivät halua lähteä minnekään.

Ja toden totta: samoja karvanaamoja näemme jälleen aitojen sisäpuolelle päästyämme. Yksi niistä on Liza, kuulemma lauman voimakkain narttu, suvussa epäilemättä saksanpaimenkoiraa.

Päästyämme sisäpuolelle menee hetkinen tervehdysseremoniassa: koirat haukkuvat ja kiljahtelevat tavoitellessaan isäntänsä ja uusien vierailijoiden huomiota. Ne ovat tottuneet kävijöihin: tarhassa vierailee lähes joka päivä tukijoita, jotka ovat seuranneet Takiksen työtä Facebookin kautta ja haluavat käydä toteamassa, että heidän apunsa menee perille. Useimmat haluavat myös konkreettisesti auttaa ja tuovat mukanaan ruokaa ja lääkkeitä koirille.

Koiratarha toimii ulkopuolisten lahjoittajien avun varassa. Takis on nimittäin jo vaihtanut lähes kaiken omaisuutensa rahaksi koirien tarpeita varten: tällä hetkellä hänellä ei ole edes autoa käytössään, mutta sen hankkimiseksi on meneillään keräys internetissä ja puolet tarvittavasta rahasummasta on jo koossa.

- Tarvitsen nelivedon, sillä kun sateet alkavat, millään muulla tänne ei pääse, Takis sanoo, ja meidän on helppo uskoa. Olemme kauttaaltamme savipölyisten tassunjälkien peitossa oltuamme vain hetkisen koiralauman tervehdittävänä. Kuvitellapa sama märän maan aikaan. Pyörämme luisteli tarpeeksi jo kuivallakin tiellä, syvässä pölykerroksessa.

Haukkujien sekakuoro

Koiria on kirjaimellisesti ihan kaikenkokoisia ja –näköisiä: pienistä parikiloisista pari- kolmikymmenkiloisiin. Juuri yhtään rotukoiraa ei joukosta erotu, paitsi ehkä yksi aika puhtaan näköinen pitbullin pentu, nippa nappa luovutusikäinen pikkukaveri. Se on jätetty eläinlääkärin lopetettavaksi, koska on pitbull, meille kerrotaan.

Emme saa selville, mikä on sellaisenkin ajatuskulun logiikka. Onko joku saanut pitbullin pennun tietämättä, mikä se on koiriaan? Vai onko se sittenkin vahinkolapsi jonkun nartulta, kovasti isänsä näköinen? Aivan suloinen pieni sikakoira joka tapauksessa, harmaanruskea ja tummajuovainen. Luonne varma ja rauhallinen, tuskin tässä joukossa ongelmakoiraksi kasvamassa, ainakin sosiaalisia kontakteja ja ryhmäkuria se täältä kerää takkiinsa.

Joka sorttia koiria! Päivä on kuuma, nyt voidaan
rennosti makailla. Ei ruokahuolia!

Saamme reippaimmilta koirilta miljoona ziljoonaa suukkoa eivätkä kädet riitä kaikkien halukkaiden silittelyyn, syli ylikuormittuu välittömästi, kun polvistuu koirien tasolle. On joukossa hieman arempiakin, sellaisia, jotka ovat kokeneet kurjia ihmisten taholta eivätkä vielä ole alkaneet luottaa, ja niitä, joiden arvoasema tässä mylläkässä ei riitä eturivin paikkoihin rapsutettavaksi.

Takis luettelee koirien nimiä: Bibi, Max, Aris… Kun kysymme, onko kaikilla todellakin nimi, hän sanoo, että 80 prosentilla on. Hän muistaa nimen ja sen, kuinka kyseinen koira on tullut tarhalle, kun näkee koiran, mies selvittää.

Viimeisimmillä tulokkailla ei vielä ole nimiä. Kolme pentua seurasi skootterin perässä kaatopaikalta pari päivää sitten. Edellisen kerran Takis oli nähnyt ne siellä viikko sitten, mutta ne olivat liian arkoja ja juoksivat pois, kun hän kutsui niitä. Seuraavan kerran niillä oli niin kova jano, että kun hän tarjosi niille vettä, ne halusivat tulla hänen mukaansa tarhalle saakka. Nyt ne totuttelevat siihen, että ihmiset eivät tahdo niille pahaa.

Pennut saavat toistaiseksi majailla ruokavarastossa ja syödä mahansa täyteen.
Etualalla vastikään kaatopaikalta Takiksen mukaan lähtenyt nuori koira.

Kaunis Ria makaa vesiämpärin vieressä ja vartioi sitä. Se ei päästä toisia koiria sen luo, koska se on ollut tarhassa vasta muutaman päivän eikä luota, että vesi ja ruoka riittävät. Tällä hetkellä tilanne on hyvä: varastossa on ruokaa monta kymmentä säkkiä, koska lahjoituksia on tullut. Pari päivää sitten Facebookissa oli hälytys isoin kirjaimin: ruoka loppuu viikon kuluttua, jos rahoitusta ei järjesty.

Ruokaa on koirien saatavilla maassa ja ämpäreissä: tällaista määrää suita ei voi ruokkia muuten kuin sillä periaatteella, että heikoimmallekin on ruokaa riitettävä ja sitä on oltava nälkiintyneiden poloisten saatavilla koko ajan niin kauan, että ne saavat vajeensa korvattua.

Kierrämme kaikki tarhat, joissa kussakin on tietty koiralauma. Ne saavat isännän läsnä ollessa kulkea tarhasta toiseen hallitusti, mutta Takis sanoo, että niillä on oltava täällä pomo, ja tarkoittaa itseään.

- Jos jätän väärät koirat keskenään samaan aitaukseen, ne alkavat tapella.

Kuin vastauksena koirat alkavat rähistä. Ne ovat kylläkin eri puolilla aitaa. Takis kertaa vanhan vitsin: jos koirat tulisivat avoimelle portille, rähinä loppuisi välittömästi, mutta kun välissä on aita, ne huutavat tosilleen omalta puoleltaan. Rähinä loppuu, kun isäntä korottaa äänensä:

- E!

Yksi tavu riittää, kun komennon sävy on oikea.

Sairaanhoitoa ja uudelleensijoitusta

Koirat vaikuttavat iloisilta. Niillä on mukavasti tilaa, suojaa auringolta, seuraa toisistaan ja riittävästi ruokaa ja juomaa. Silti useimmat niistä kaipaavat hirmuisesti ihmisten huomiota. Ei ole mikään ihme, että ihminen ja koira ovat tuhansia vuosia vanhoja kumppaneita, sillä aivan hyvin suomenkielinenkin leperrys tulee ymmärrettyä näillä kreikkalaisilla karvakorvilla. Lajien välillä vallitsee yhteisymmärrys.

Osa  koirista olisi valmis lähtemään täältä suoraan uuteen kotiin, aivan omaan ihmislaumaan, jos adoptoijia ilmaantuisi. Koirat ovat madotettuja, rokotettuja ja lääkittyjä, suurin osa myös kastroituja. Osalla ei vielä ole asiat täysin kunnossa, osasta ei koskaan enää voi tulla muuta kuin Takiksen suojatteja. Ne eivät sopeutuisi kotielämään. Niille Takis pyrkii löytämään sponsorit, joille riittää tieto siitä, että ”oma” koira voi rahoituksen turvin hyvin Takiksen luona.

Takis esittelee kolme narttua, jotka lähtevät lähipäivinä operoitaviksi; kaksi niistä kantaa jo valmiiksi pentuja.

- Mitä muuta voisin tehdä? En voi kasvattaa täällä pentuja, Takis levittelee käsiään. Nytkin hänen hoteissaan on muutamia vielä imeväisikäisiä vaaveja, jotka ovat löytyneet marketin seinustalle hylättyinä. Ne joutuvat toistaiseksi oleskelemaan ruokavarastossa ennen kuin tarhan ”sairaalaosasto” valmistuu. Taaperoilla tuntuu olevan varsin hyvät olosuhteet, mutta ne jäävät vaille emon oppeja. Suureen laumaan niitä ei vielä pitkään aikaan voi laittaa. Tosin muutaman päivän kuluttua saamme lukea, että osa pennuista on saanut parvo-viruksen ja ennuste on huono, ne luultavasti kuolevat siihen.

Osalla koirista on ollut niin karu kohtalo, että ne tarvitsevat vielä pitkään erityistä huolenpitoa, ennen kuin ne mahdollisesti voisivat muuttaa pois tarhalta. Näemme kaksi jalkavaivaista koiraa, mikä on yllättävän vähän. Toinen tulee olemaan pysyvästi kolmijalkainen, koska sen katkennut takajalka on päässyt luutumaan väärään asentoon.

- Se on vielä nuori, se oppii tulemaan toimeen. Sillä ei ole kipuja, se on yksi nopeimmista koirista täällä, Takis vakuuttaa.

Keskellä takana jalkavaivainen koira,
joka on jo tottunut loikkimaan kolmella koivella.

Pari poloista sairastaa leishmaniaa, loisen aiheuttamaa yleistulehdusta. Tämä on ehkä pelottavin kohtalo, jota vastaan olemme yrittäneet suojata omat koiramme kahden viikon välein annettavalla valeluliuoksella. Lääkkeet ovat kuitenkin kalliita, en usko, että 160 koiraa voi jatkuvasti lääkitä samoin. Kalliit ovat myös hoidot, joita sairastuneet koirat tarvitsevat. Onneksi molemmilla on ulkomainen sponsori. Toisen koiran silmien tulehdus on parantunut ja se näkee taas.

Toisen tila on niin pahan näköinen, että emme oikein uskalla yhtyä Takiksen toivoon, että ”terapia” auttaa. Koira oli jo toimitettu lääkäriin lopetettavaksi, mutta lääkäri antoi sen Takiksen tarhalle kokeilemaan, josko se vielä toipuisi. Koiran vatsa pullottaa elimistöön kertyneestä nesteestä, silmät verestävät ja iho on haavoilla. Silti se hakeutuu rapsutettavaksi, ojentautuu aurinkoon ja huokaa autuaasti saadessaan olla varovasti silittävän ihmiskäden alla. Ei sitä ole muutoin kohdeltu huonosti, mutta sen omistajat eivät ole tienneet, mitä tehdä sen sairastuttua, tai hoitoon ei ole ollut varaa.

Kokoontumispaikkana jätevuori

Takis kertoo, että useimmat hänen koiristaan tulevat kaatopaikan kautta. Hylätyt tai omistajastaan eksyneet koirat ajautuvat sinne hajun houkuttelemina, toivovat, että voisivat löytää sieltä jotain syötävää. Löytävätkin. Luulimme, että koirilla oli aarteenaan aitauksen ulkopuolella vuohen pää, Takiksen mukaan karkulaiset olivat raahanneet sen kaatopaikalta tarhalle. Pois lähtiessämme näimme paremmin, että pää on kuulunut suurelle, pitkäkarvaiselle koiralle. Liekö menehtynyt kaatopaikalla vai jo ennen sinne päätymistä.

Koiria hylätään eri syistä. Metsästäjät hukkaavat koiria, ja joskus huono jahtikoira vain jätetään heitteille. Koiria loukkaantuu liikenteessä ja ihmiset tuovat ne tarhalle. Koiranpentuja dumpataan kaatopaikalle ja roskiksiin jätesäkeissä; asia, jota ei pohjoismainen ihminen millään meinaa ymmärtää. Vanhuksilta jää jälkeen lemmikkejä, jos he joutuvat kotoaan sairaalahoitoon. Takis saa myös ilmoituksia laiminlyödyistä koirista, jopa niiden omistajilta, jotka eivät kykene enää hoitamaan  velvollisuuttaan.

Kreikassa on voimassa laki, jonka mukaan koiran tulee olla vähintään viisimetrisessä lieassa, jos se on kytkettynä, ja sen pitää silloin päästä päivittäin lenkille. Tämä laki, kuten moni muu, on ainakin maaseudulla aika huonosti noudatettu. Kun epäilemme, viitsiikö poliisikaan puuttua epäkohtiin, Takis on vahvasti eri mieltä.

- Jos vaikka soitatte nyt poliisille, että Takis lyö koiria täällä, poliisit tulevat ja antavat minulle monen sadan euron sakot. Poliisille voi soittaa, jos näkee koiran huonoissa olosuhteissa.

Netissäkin kiertää tieto, että joku kreikkalainen on saanut 3000 euron sakot ja vankeutta vuoden päivät raahattuaan koiraa ajoneuvon perässä. Tuomio tuntuu kovalta Suomen mittapuihin verrattuna, mutta ihan oikeutetulta. Toivottavasti sillä on vaikutusta ennakkotapauksena.

Nykyään Takis saa yhä enemmän ilmoituksia pennuista, jotka jätetään kauppojen pihoille. Hän epäilee, että osa soittajista on itse ollut asialla.

- Sanon, että en voi ottaa tänne pentuja. Tämä paikka on sairaita ja hylättyjä koiria varten, en kasvata ja myy pentuja. Parin päivän päästä minun kuitenkin on haettava pennut pois, ei niitä voi jättääkään.

Takis syyttää maanmiehiään välinpitämättömyydestä. Hän on jopa varastanut muutaman ”lemmikin” hoiviinsa, kun on pitkään katsellut, miten koiraparka joutuu olemaan jatkuvasti omien ulosteidensa keskellä lyhyessä lieassa ja pahimmillaan sään armoilla. Ei tietenkään riitä, että koira ruokitaan, kun viitsitään. Jostakin syystä poliisi ei tunnu puuttuvan näihin, mutta emme saa sille selitystä.

Kaikkein iljettävin esimerkki suoranaisesta sadistisesta rääkkäyksestä on paljon mediahuomiota saanut pikkuinen Hope-pentu, jonka Takis löysi kaatopaikalta. Pentu oli kirjaimellisesti nyljetty elävänä. Eläinlääkäri päätti kuitenkin yrittää pelastaa sen, ja ihme kyllä, Hope on lähes parantunut ja massiivisesta haavasta on enää 10 % jäljellä. Pentu asuu Takiksen kotona eikä tietenkään tarhalla.

Takiksen tarha tarvitsee tukijoita

Meille esitellään koiria, niiden hoitoa ja Takiksen suunnitelmia tarhan muuttamisesta sellaiseksi koirahoitolaksi, jota yhden miehen voimin voi pyörittää. Koirat tarvitsevat kohtapuoliin lisää koppeja säänsuojiksi. Lisäksi tarvikkeet ovat jo odottamassa uuden osaston rakentamista. Sinne Takis sijoittaa pennut ja sairaimmat koirat aivan omaan rauhaansa.

Autamme siivoilemalla tarhaa, juottamalla koiria ja lupaamme olla käytettävissä, kun turistikausi hiljenee ja tarhan lähes päivittäinen vierailijamäärä harvenee. Takis kertoo, että hän uskoo ihmisten hyvään tahtoon ja päivittää nettiin mahdollisimman usein tietoa tarhan tapahtumista, jotta tukijat näkevät, mihin lahjoitukset menevät.

Takis on ankarana maanmiehiään kohtaan. Hän sanoo ymmärtävänsä, jos moni turisti sanoo, ettei koskaan enää tule Kreikkaan, koska koiria pidetään huonosti ja kodittomia eläimiä kohdellaan kaltoin. Mutta sellainen reagointihan olisi vain silmien sulkemista ongelmilta. Olemme nähneet myös paljon päinvastaista: varsinkin kaupungeissa ja etenkin nuoremmat ihmiset pitävät koiriaan hyvin, hoitavat ja rokotuttavat niitä. Katukoiria ja –kissoja ruokitaan myös paikallisten toimesta.

Turistit voivat vaikuttaa eläinten oloihin tuomalla mielipiteensä esille esimerkiksi erilaisten kampanjoiden kautta. Päättäjille lähetetään tuon tuostakin kirjelmiä eläinten kohteluun puuttumisesta ja tuen saamisesta Takiksen tarhan kaltaisille toimijoille, jotka tekevät vapaaehtoispohjalta periaatteessa yhteiskunnalle kuuluvaa työtä. Suomalainen, luotettava toimija on Kreetan Kodittomat Eläimet ry, joka löytyy Facebookista, samoin Takis Shelter tilitietoineen.

Me olemme vakuuttuneita: tämä mies elää koirille koko sydämestään. Jos vain keräysvarat ja Takiksen voimat riittävät, Takis Shelterin koirat elävät hyvää elämää, vaikka 160 haukkujaa aivan hurjalta määrältä yhden miehen hoidettavaksi kuulostaakin. 

 

Oma Dafnimme ei taida edes aavistaa,
mitä kurja koiranelämä voisi olla.
Kovalla betonilla kellii huvin päiten!

Kulttuurieroja. Osa 1: Liikenne

Kreikkalainen liikenne kuvastaa hauskasti kreikkalaista elämäntapaa. Tai ehkä paremminkin sitä, millaisena suomalainen sen näkee. Kiivasta, kiihkeää, huoletonta, jopa piittaamatonta. Ajaminen on usein nopeatempoista. Kiihdytykset ja jarrutukset kuuluvat, vaikka eivät tapahtuisi näköpiirissäkään, sillä kuumalla asfaltilla renkaat ulvahtelevat pienestäkin.

Kun itse sukeltaa mukaan liikennevirtaan, alkaa hahmottaa uusia asioita. Vaikka renkaat ulisevat ja rääkkä raikuu, suomalaisen liikenteen julma aggressiivisuus puuttuu. Toki tunteet kuumenevat, jos joku tukkii liikenteen, mutta ei täällä nyrkkitappeluita parkkipaikoilla tule siitä, että joku on ohittanut toisen, kuten Suomen uutisista voi joskus lukea.

Tilaa kaikille

Ierápetra on noin parin kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, ja sitä ympäröivät useat pienemmät kylät. Joinakin kertoina, kun olemme pyrkineet Ierapetraan ostoksille, saman tarpeen on tuntenut ainakin tuhat muuta, ja liikenne on ollut aika tukossa. Keskustaan johtaa pari pääväylää, joissa on liikennevalot, ja niihin muodostuu ruuhkaa. Kun vain malttaa hillitä suomalaisen temperamenttinsa ja käyttäytyä coolisti kuin etelämaalainen, ydinkeskustaan pääseminen kuitenkin onnistuu. Sitten olisi löydettävä parkkipaikka.

Kaikki kadunvarret molemmin puolin näyttävät olevan kirjaimellisesti tupaten täynnä autoja nokat kaikkiin mahdollisiin suuntiin: meno- tai tulosuuntaan, kadulle tai jalkakäytävälle päin. Silti osa ruuhkasta purkautuu parkkiin, ihmeellisesti kukin löytää lokosen, johon auton saa jotenkin mahtumaan. Voi olla, että takana tulijat joutuvat vähän odottelemaan, mutta taskuparkkeerauksen kreikkalaiset taitavat, siinä ei kauan bensaa pala.

Rouvat juttusilla
 - takanatulija odottaa kohteliaasti

Parkkeeraaminen aloitetaan kytkemällä hätävilkut päälle. Joskus, kun parkkipaikkaa ei vain yksinkertaisesti ole, hätävalot pannaan vilkkumaan keskellä katua ja puretaan autosta lastenrattaat, mummo ja muu rekvisiitta, tai päästetään lauma neitoja pyrähtämään ostoksille. Muut autoilijat odottavat jonossa manööverin ajan, harva silti hikeentyy.

Ierapetrassa ei ole parkkimaksuja eikä aikarajoituksia, ja sama pätee melko moneen kreikkalaiseen taajamaan. Pysäköintikieltoalueita on, mutta kieltoja noudatetaan vaihtelevasti. Vihreään lippalakkiin ja paitaan sonnustautunut parkkijorgos kiertää sakkolappuineen näitä paikkoja. Poliisi voi ilmaantua väärin pysäköidyn ajoneuvon luo ja puhaltaa pilliinsä. Yleensä parin vihellyksen jälkeen jostakin juoksee kovasti selittelevä ja anteeksipyytelevä ajoneuvon haltija. Emme ole saaneet vakoiltua, tuleeko silloin sakkoja vai ei. Jos kuski ei ilmaannu, lappu jää auton lasiin.

Tilanahtautta Iraklionin
lentokentän parkkipaikalla

Maksullisia, valvottuja parkkipaikkoja on isommissa kylissä. Agios Nikolaoksessa maksoimme nuorukaiselle kaksi euroa tunnilta, Ierapetrassa emme ole tarvinneet maksullista paikkaa, mutta sellainen on ja kuulopuheiden mukaan toimii hyvin. Sitiassa pääkadun varrella näkyi olevan käytäntönä, että ostetaan pysäköintikortti, mutta emme perehtyneet siihen tarkemmin. Olimme kaksipyöräisellä tuulettautumassa. Moottoripyörän pysäköiminen ei yleensä ole vaikeaa, ja niille on osoitettu jopa omia paikkoja.

Merkkien merkillinen merkityksettömyys

Kreeta on hyvin tiiviisti asuttua, lähes kaikki rakennus- tai viljelykelpoinen maa on käytössä. Maasto on kuitenkin paikoin niin vaikeakulkuista kalliota ja vuoristoa, että kylien välille jää myös erämaita. Manner-Kreikassa suhdeluku on kuulemma jopa 1:5 asuinkelvottoman vuoriston hyväksi. Niinpä 10 miljoonaa asukasta ahtautuu lopulta varsin pienelle alueelle – puolet heistä Ateenaan. Varsinkin rannikoilla kylät muodostavat helminauhan, eikä aina voi päätellä, mihin yksi kylä päättyy ja mistä toinen alkaa.

Aina kylän vaihtumista ei huomaa edes liikennemerkeistä. Taajamarajoitus 40 km/h alkaa sinivalkoisesta nimikyltistä ja päättyy samanlaiseen kylttiin, jossa nimen yli on vedetty punainen henkseli. Aivan liian usein taajaman nimi on jossakin piilossa, ja sitten sitä vain huomaa, että jahas, neljänkympin rajoitus loppui juuri, tulipa ajettua ylinopeutta.

Eipä silti, usein liikennemerkit muutenkin tuntuvat olevan vain koristeina, eikä kukaan niitä noudata. Esimerkiksi stop-merkki korvaa täällä kärkikolmion, sen takaa vain kurkataan, tarvitseeko muita väistää. Pysäköintikielto on muita varten, eihän juuri minun autoni tässä ketään haittaa, tai mahtuuhan tähän nyt yksi vielä… Suojatien päälle pysäköidään sujuvasti.

Pienemmillä kylillä kujat tukitaan, kun hotellivieraiden on pakko saada autonsa parkkiin ihan hotellin nurkille. Siinä ei paljon oteta huomioon paikallisasukkaiden portteja, liikkeiden tavaratoimituksia taikka hälytysajoneuvojen pääsyä paikalle onnettomuustilanteessa.

Osittain piittaamattomalla suhtautumisella on pitkät perinteet. Varsinkin vuorilla näkee tohjoksi ammuttuja liikennemerkkejä.  Sellaisten kuvat koristavat nykyään t-paitapainatuksina turistien rintamuksia, mutta autenttisia esimerkkejä todella löytyy. Ilmiö kuvastaa perinteistä kapinaa lakia ja valtiovaltaa vastaan, ja sillä on juuret syvällä historiassa. Täytyy muistaa, että Kreetan ovat valloittaneet vuoronperään Ottomaanit, venetsialaiset ja merirosvot, ja valloittajan lait ovat olleet aina taakka paikallisille.

Osasyynä kurin puutteeseen on se, että etenkin hektisessä kaupunkiliikenteessä on vaikea noudattaa merkkiviidakon epäselviä ohjeita. Osa kylteistä on auringon haalistamia tai rikkinäisiä, ihan selvästi vain paikalleen unohtuneita. Taajaman ulkopuolella plakaatit hukkuvat graffiteihin tai kymmenen sentin päivävauhtia kasvaviin pusikoihin. Silti selittävänä tekijänä on usein silkka piittaamattomuus. Täällä ajetaan usean kympin ylinopeuksia, mikä etenkin taajamissa on hengenvaarallista. Erityisesti tätä näkee niissä kylissä, joiden läpi kulkee päätie. Sääliksi käy, kun näkee mummojen tai pikkulasten seisovan kadun varressa yrittämässä päästä yli tien.

Nopeusrajoituksia rikkovat erityisesti turistit vuokra-autoillaan. Autovuokraamot varoittavat ulkomaalaisia asiakkaitaan ateenalaisten loma-ajoista, joten kauas ei tarvitse lähteä etsimään maanteiden hurjapäitä. Luulisin ja toivoisin, että suomalaiset eivät kuulu hurjastelijoiden joukkoon, meillä säntillinen pilkkujen noudattaminen on perimässä vähän samalla tapaa kuin täällä sen puute.

Koska kukaan ei kuitenkaan noudata rajoituksia, vaan ne ylitetään joka tapauksessa noin kolmella kympillä, tämä näyttää otetun huomioon rajoituksia asetettaessa. Jos tien reunalla on menossa jokin pieni projekti, joka ei rajoita tien käyttöä millään tavalla, on yhdeksän kympin alueella yhtäkkiä vastassa 30 tai jopa 20 km/h lätkä. Ilmeisesti tavoitteena on, että paikka ohitetaan sadan kahdenkympin sijaan kuutta kymppiä. Valitettavasti tällainen mahdottomien rajoitusten asettaminen ei ole omiaan parantamaan muidenkaan sääntöjen noudattamista.

Silmä tarkkana ja taustapeili käytössä

Kreikkalainen elämäntapa näkyy onneksi myös hyväksyvänä ja sydämellisenä suhtautumisena kanssa-autoilijoihin. Täällä tuntee olevansa tasavertainen kadunkäyttäjä muiden joukossa, vaikka usein turistimaisesti töytäileekin tietämättä oikein tarkkaan, minne on menossa. Tilaa annetaan todella hyvin. Vaikka et olisi etuajo-oikeutettu, mutta olet selvästi jo odottanut aikasi ruuhkassa, joku pääväylällä pysähtyy ja huiskauttaa kättään: tuohon väliin saa tulla. Toki niitä väliin yrittäjiäkin on vastaavasti pyrkimässä eteen joka risteyksestä, mutta täällä ajetaan jarrujalka huomattavasti herkemmässä kuin Suomessa. Emme ole vielä kolmen kuukauden oleskeluajallamme nähneet yhtään kolaria tai onnettomuutta. (Tätä kirjoittaessani koputan maan tapaan puuta! Tiedän, että niitä tapahtuu.)

Mutkaisilla pikkuteillä on syytä olla todella varovainen. Tapana onkin tööttäillä pahimmissa ”pimeissä” kurveissa, jotta mahdollinen vastaantulija tietää väistää tai edes pysyä omalla kaistallaan. Asuntomme kohdalla on tällainen mutka, jossa paikalliset painavat äänimerkkiä. Enää emme säpsähtele: se on vain ystävällistä toisten huomioimista, ei hätiä mitiä. Koko riikkarin käyttö on vaihtanut mielessämme merkitystä suomalaisesta nyrkinpuimisesta hyvää tarkoittavaksi eleeksi.  Tööttäily on varoittelun lisäksi myös moikkailua kohdattaessa tai vain naapurin talon ohi ajettaessa.

Maanteillä ajaminen on tyyten erilaista kuin kotimaassa. Vaikka kaistoja näyttäisi olevan kaksi, menevä ja tuleva, niillä ajetaan kolmekin ajoneuvoa rinnakkain – siis samaan suuntaan. Joskus molempiin suuntiin samanaikaisesti, jolloin ei voi kuin pidättää henkeä ja toivoa, että tien leveys riittää kaikille kuudelle ajokille.

Neljä kaistaa käytössä

Oikealla köröttää avolavapakullaan paikallinen pappa, jolla ei ole kiirettä kirkkoon. Rinnalle uskaltautuu turisti vuokra-autollaan, ja vielä paikallinen bisnesmies päättää hurauttaa mokoman kainostelijan ohitse. Onneksi pientaret ovat melkein yhtä leveät kuin varsinaiset kaistat, joten yleensä tällainenkin tilanne vielä lutviutuu. Mutta entä jos mutkan takana tien reunan tukkiikin polkupyöräilijä, vuohi tai tielle kasvanut pensas, ja oikeanpuolimmaisin haluaa oman kaistansa takaisin? Voi kuvitella, että silloin rytisee!

Pientarella voi olla esteitä

Joka tapauksessa maan tapa on antaa tilaa takaa tuleville väistämällä oikealle. Sen lisäksi pitää uskaltaa ohittaa hitaammat, vaikka vastaantulijoita olisi tulossa vasemman kaistan täydeltä. 

Se vaan pitää muistaa, ettei saa ylittää keskiviivaa silloin, kun katkoviivan sijaan kulkee kaksi yhtenäistä valkoista viivaa rinnakkain. Merkitys on sama kuin keltaisella viivalla Suomessa: ohituskielto.

Tästä mahtuu hienosti

Edellä kuvattu pätee varsinkin, jos menomatkalla on nähnyt poliisiauton asettuvan levähdysalueelle kytikselle. Kannattaa muistaa paikka, kun ajaa kotiin päin. Poliiseja ei ole vaikea huomata, sillä heillä tuntuu olevan tapana ajella vilkut päällä, vaikka eivät ole varsinaisesti hälytysajossa. (Sama pätee kuorma-autoihin ja traktoreihin. Ihan niin kuin vilkkuvalot laitettaisiin päälle vain siitä ilosta, kun ne siinä sattuvat olemaan!)

Sitä voi sitten kuitenkin sattua saamaan sakot vaikka siitä, että ylittää valkoisen tuplaviivan – ei ylinopeudesta, jota saattoi olla, eikä ohittamisesta, joka varmasti tapahtui, vaan niiden viivojen ylittämisestä. Täällä on mielenkiintoinen käytäntö houkutella rikkeen tehnyt maksamaan sakot ja vieläpä ajoissa. Jos kiltisti korvaa tekemänsä tuhmuuden kymmenen päivän sisällä, saa puolet summasta anteeksi! Jotenkin 75 euroa kirpaisee paljon vähemmän, kun lapussa lukee 150 euroa. 

Se ois sakon paikka!