Sivut

23.10.2015

Kulttuurieroja. Osa 2. Kädet heilumaan!

Virastokäyttäytyminen


Onko Suomessa enää virastoja, joissa hoidetaan asioita? Vai onko nykyään kaikki netissä? Noin viiskymppisten kokemusmaailmaan kuuluu vielä sekin vaihe, jolloin nettiä ei ollut. Piti ihan oikeasti mennä johonkin toimistoon, jotakuta henkilöä tapaamaan ja sumplimaan virallisia kuvioita, kuten merkkauttamaan palkka tilille tai hakemaan virkatodistusta.

Toimistot Suomessa ovat isoja, kaikuvia tiloja, joissa ihmiset liikuskelevat hiljaa, ja vain loisteputkien vaimea särinä häiritsee harmoniaa. Jonotusnumerot liikuttelevat asiakkaita kuin pelinappuloita. Virkailija puhuu soinnukkaasti oman äänensä kaikua ihastellen. Asiakkaat eivät keskustele keskenään, paitsi jos jonkun puhelin soi: siihen pitää tietysti puhua isoon ääneen, jolloin muut kuuntelevat tarkkaan mutta yrittävät näyttää siltä, kuin eivät kuuntelisi. Eikä kukaan viranhaltijoista taatusti tarjoa asiakkaalle kahvia.

Minolainen konttori - ?
Toista se on täällä. Muutama esimerkki:

Pankissa virkailijan tuttava huutaa tiskin taakse toisen kassan jonosta:
- Moi, mitä Dimitri. Miten menee?

Kreetalainen ei ikinä aloita keskustelua tai ohita tuttavaa kysymättä tätä: - Ti kanis? Kuinka voit? Usein kysyjä vastaa itse, mutta kysyvä nuotti äänessään: - Kala? Hyvin varmaan?
Vastaus ei voisi muuta ollakaan, tietysti menee hyvin.

Dimitris vastaa kassaltaan, että hyvinhän tässä. Entä itse? Mites perhe? Tuttavan perheelläkin menee hyvin. Sitten siirrytään juttelemaan niitä näitä, kreetan murteen vauhti kiihtyy sellaiseksi, että dimotikon, nykykreikan, opiskelijan kuullunymmärrys tipahtaa penkin alle. Mutta näytelmän seuraaminen on hauskaa.

Virkailijan on nimittäin keskeytettävä asiakaspalvelu, jotta hän voi tulla kunnolla juttelemaan ystävänsä kanssa. Miten sitä muuten voisi taputella hartioihin kaveriaan. Asiakas odottaa ja seuraa hymyillen keskustelua. Muutamat jonottajista osallistuvat jutuniskentään. Dimitris palaa tiskin taakse, mutta äänekäs keskustelu jatkuu vielä niin kauan, kuin ystävä on pankissa. Viis siitä, että siellä on myös joitakin kymmeniä muita, eikä se ketään tunnu haittaavan.

Kuva ei liity käsiteltävään asiaan. Haitannekko tuo.

Verovirastossa ovelle asti ulottuvan jonon hännille ilmaantuu virkailijan tuttu. Hän tervehtii jo ovelta ystäväänsä. Hyvää kuuluu molemmille. Virkailijan on kuitenkin käytävä vaihtamassa poskisuukot ystävän kanssa ennen kuin voi jatkaa työtään.

Ystävysten keskustelu jatkuu.
Virkailija: - Miten se sinun poikasi, joko hän on parantunut?
Ystävä: - Kyllä, pääsi sairaalasta viime viikolla. Entä sinun vanhempasi, vieläkö asuvat kotona?
Virkailija: (Vuorossa olevalle asiakkaalle): - Tuohon allekirjoitus. (Ystävälle) - He muuttivat siskoni luo Ateenaan keväällä.
Asiakas: - Minne minä menen tämän paperin kanssa?
Virkailija: (Ystävälle) - Siskollani on uusi vauva. (Asiakkaalle) - Annatte tämän työnantajalle. (Ystävälle) - Vauva huutaa yöt ja vanha äitini ei saa nukuttua.

Välillä virkailija voi vielä ottaa vastaan puhelunkin, eikä ulkomaalainen sivustaseuraaja enää tahdo pysyä perässä, kenelle hän milloinkin puhuu. Oman vuoron tullessa se on erityisen haastavaa. Mutta kyllä rouva nostaa katseensa papereistaan ja korottaa äänensä: Puhuin SINULLE, koeta nyt keskittyä, hyvä ihminen!

Suomalaisesta moinen epämuodollisuus tuntuu oudolta virka-asioinnin yhteydessä, mutta osamme olemme saaneet mekin. Rekisterikonttorissa olimme käyneet jo kolmesti, kaksi kertaa auton ja kerran moottoripyörän papereiden kanssa. Tai oikeastaan vielä pari kertaa useammin, jos lasketaan välipoistumiset, kun piti käydä maksamassa veroja ja palata takaisin. Virvokkeeksi sentään sai kahvia. Virastossa täällä vieraillaan eikä käväistä.

Neljäs vierailukerta oli lopullisten rekisteripapereiden hakeminen, sillä Suomen Trafi vaati, että heille pitää olla virallinen rekisteröintitodistus, väliaikainen ei riitä. Periaatteessa olisimme saaneet lopulliset leimatut todistukset vasta kuukausien kuluttua (eräs tuttava oli sitä mieltä, että voi viedä toista vuottakin), mutta saimme Trafilta englanninkielisen sähköpostin viranomaisille näytettäväksi. Siinä perättiin alkuperäistä todistusta.

Terveisiä Trafille

Käyntimme sattui puolivahingossa maanantaiaamupäivälle, mistä meitä oli vähän varoiteltu. Täkäläisillä on tapana unohtaa huolet huomisesta ja alkavasta työviikosta sunnuntaisin, joten maanantaisin työpaikoilla on äreää porukkaa. Ilmeisesti rekisteritoimiston johtajakin oli ollut ulkona myöhään illalla tai peräti aikaisin aamulla, koska hän pölähti toimistoon yhdentoista paikkeilla vähän meidän jälkeemme.

Hän oli kuitenkin tukkapörröisestä olemuksestaan huolimatta varsin mainiolla tuulella, eikä aikaakaan, kun olimme edenneet jo sinunkauppoihin saakka. Nuoremman virkaveljen valmistaessa meille rekisteritodistuksia lukuisine leimoineen herra insinööri opetteli suomeksi numeroita ja värejä ystäviensä Jorgoksen ja Liizan kanssa. Ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin toimistokankea.

Puhelimessa puhuminen


Etelän immeinen tarvitsee kädet puhumiseen. Ne ovat kuin koiralle häntä: niiden avulla piirretään näkyviin puhujan tunteet. Myös puhelimessa. Aina, kun näen, että mopoilija tai muulla kaksipyöräisellä ajava puhuu puhelimeen ajaessaan, minua hirvittää: Kohta se tarvitsee toisen käden mukaan ja heittää irti ohjaustangosta! Onneksi en ole sitä vielä nähnyt.

Sen sijaan on ihan tavallista puhelinkulttuuria, että kännykkään kytketään kaiutin päälle, puhelin asetetaan pöydälle ja sitten puhutaan siihen kaksin käsin, toisin sanoen kädet heiluen kuin kapellimestarilla. Kyseessä ei ole näköpuhelu, selvennettäköön, vastaanottaja ei näe puhujaa vaan tämä tarvitsee itse kädet sanojensa tueksi. Samasta syystä täkäläiselle näyttää hands free olevan kovasti mieluinen varuste, siinähän kädet ovat vapaat tukemaan ilmaisua.

Jos suomalaiset ovat kovia kailottamaan yksityisasioitaan puhelimessa, osaavat sen helleenitkin. Monet kerrat olemme seuranneet, kuinka toimistovirkailija vastaa kesken asiakaspalvelun puhelimeen ja puhuu selvästi kotiasioita, kuten mitä ruokaa laitetaan ja mitä kaupasta ostetaan. Saman pystyy tekemään myös asiakas kesken oman palveluvuoron, niin että joka toinen repliikki liittyy asiointiin ja joka toinen puheluun. Ärsyyntyvätkö muut asiakkaat? Jos niin on, sitä ei näytetä.


Tavaroiden heittely


Suorastaan hupaisa piirre on kreetalaisen toimistotyöläisen taipumus nakella tavaroita. Kun puhelu loppuu, kännykkä viskataan pöydälle. Ihme, ettei veroviraston työpöytä ole sinisenä musteesta, sillä joka leimaamisen jälkeen leimasin kimpoilee pitkin pöydän pintaa. Heittämiseltä eivät säästy silmälasitkaan. Lienevätkö täkäläiset linssit erityisen kovaa tekoa, itse en tohtisi omiani sillä tavalla käsitellä. Missä tämä tapa opitaan? Koulussako? Olisi kiintoisaa nähdä luokkahuone, jossa kaikki heittelevät tavaroita. Tai ei sittenkään, takaisinveto!

Leimasimia 5000 vuoden takaa

Viskely ei rajoitu virastokäyttäytymiseen, vaan voidaan tässä julistaa kulttuuripiirteeksi ja saaren tavaksi. Kaupan kassa käsittelee usein asiakkaiden ostoksia vähintään kovakouraisesti. Olen joskus suomeksi kassalle sanonutkin, että heitäpä ne kananmunat nyt rikki, niin saadaan kotona sitten hyvä kokkeli. Ei ymmärtänyt neiti. Toisaalta hyvin kestivät kreetalaiskanan munat. Liekö kanakin muniessaan tiputellut pyörykät vähän suomalaista kollegaa korkeammalta?

Vesipullopakkauksista löytyy kovaa kyytiä saaneita pulloja, jotka eivät pysy pöydällä pystyssä. Olut- ja limpparipäkit ovat säännöllisesti tahmeita, kun osa tuotteista ei ole kestänyt varastomiesten otteita vaan on valuttanut imelän sisältönsä toisten pakkausten päälle.

On sellainenkin nähty, tosin jokunen vuosi sitten eikä tällä reissulla, että kuorma-auton lavalle huolellisesti kasattu tiilikuorma ajetaan työmaalle ja kipataan alas lavalta. Arvaahan sen, että osa tiilistä hajosi. Liekö kuski saanut kehuja vai korvausvaateita.

Luonnonvoimien vai ihmisten tekosia?
Patsaan osia Vassilikin kaivauksilta

Roskia kreetalainen heittelee myös. Tosin suuren osan kaikesta tien poskessa lojuvasta ovat heittäneet turistit. (Roskaamisesta voisi tehdä pistetaulukon eri kansallisuuksien välillä, sen verran eroja on tullut havaittua ihmisryhmien kesken, mutta eipä nyt ryhdytä maailmanpoliisiksi.)

Turistit tuskin kuitenkaan kuljettavat roskia vuoristoon, eivät varmasti ainakaan rakennusjätteitä. Ei ole harvinaista, että joenuoman tai jyrkänteen partaalla on kieltokyltti, että sinne ei ole tarkoituksenmukaista kipata jätekuormaa. Silti vilkaisu törmän alapuolelle kertoo, että kieltoa on kierretty.

Lampaan ja koiran raato
sekä muuta jätettä rotkossa

Sikäli käsittämätöntä, että jätehuolto tuntuu toimivan varsin hyvin. Meidän ei esimerkiksi ole tarvinnut tehdä mitään jätesopimusta tai maksaa maksuja, kunta tyhjentää roska-astian kadun varresta lähes päivittäin. Ajoittain alueelle poikkeaa myös auto, joka keräilee jätepisteeseen tuodut isommat ”roskat”, kuten wc-pytyt tai sohvat. Miksi jotkut näkevät sen vaivan, että vievät sängynrungot, rakennusharkot ja lasten lelut ylös vuorille ja kippaavat ne rinnettä alas?

Tapahtuu tätä tietysti Suomen lintukodossammekin. Saimaan saaristossa retkeilevää hämmästyttää keskelle autiota saarta yksin nököttämään jätetty jääkaappi. Lähimmät sähköt ovat taajamissa kymmenien kilometrien päässä, joten käyttöön ei kaappia ole saaristoon voitu tuoda. Mikä on pannut hilaamaan jääkaapin niinkin hankalaan paikkaan, kun sen olisi saanut ilmatteeksi jättää kierrätysjätepisteeseen?

Jätepiste
 Toisaalta täällä etelässä roska-astioiden ympäristöjen sotkuisuudelle on selityksensä. Kissat pelmuuttavat roskia yöllä hyvin tehokkaasti ja tuuli levittää niitä. Tuulen ja tulvivan sadeveden takia jätesäiliöt pitää sitoa kiinni ja ne ovatkin enemmän tai vähemmän hajalla. 

Sitten, kun astiaan on laitettu kaikki mahdollinen vauvasta vaariin, ei kun vauvanvaipoista käytettyihin kattiloihin, risut puutarhasta ja läpiluetut aikakauslehdet, ei laatikkoon usein vain mahdu kaikki, mitä olisi tarjolla. Lajittelussa ja kierrätyksessä olisi täällä vielä paljon kehitettävää.

6.10.2015

On ilimoja pielly


Loppuuko helle ukkoseen?
Syyskuun puolivälissä taivas pukeutui tummiin.
Sitähän tänne oikeastaan lähdettiin katsomaan, että minkämoiset ovat Kreetan säät verrattuna isänmaan äidillisiin kuritusotteisiin, joissa viima vihmoo ja tuuli tuivertaa. Saavuimme kesäkuussa ja nyt alkaa ovella häämöttää syksy. Suomessa tuli ja meni jonkinlainen intiaanikesä, kun taas varsinainen suvi oli kauhean huono ilmoiltaan. Säät ovat olleet poikkeuksetta keskustelunaihe numero ykkönen täällä vierailleiden suomalaisten kanssa.

Erityisen kiinnostuneena odotellaan tietysti tulossa olevaa talvea, mutta sen pitäisi koittaa tammikuussa ja mennä ohitse helmikuussa, joten onhan tuonne vielä matkaa. Tässä osassa Kreetaa talvilämpötilat ovat tilastojen mukaan alimmillaan +8 asteen luokkaa, mikä tässä vaiheessa lähinnä naurattaa suomalaista.

Toisaalta olemme jo huomanneet, että korkeisiin lämpötiloihin tottuu vallan mainiosti, joten voihan olla, että tässä vielä palellaan lahjakkaasti. Viime talvi oli täällä harvinaisen pitkä ja kylmä, jopa pakkasasteita koko saarella, mutta vuodethan eivät ole veljiä keskenään. Tai jos ovat, niin seuraava talvi on toivottavasti pikkuveli.

Katsaus kesän säähän


Kesäkuussa saapuessamme oli alkuun aika viileää, semmoista 24 – 27 astetta, jopa yhtenä päivänä sataa ropsautti muutaman pisaran. Välistä pilvet, jotka päivisin kohosivat vuoriston ylle, melkein saavuttivat auringon, joka kulki rannikon suuntaisesti. Puolipilvistä siis: pohjoinen taivaanpuolikas pilvessä, eteläiseltä puoliskolta aurinko räkötti suoraan kulkijan kasvoille.

Auringonlasku Ierápetrassa

Kesäkuun lopulla alkoi tuulla. Eikä puhuta mistään pikku tuulahtelusta, vaan tuuli todella kovaa, puuskissa 70 km/h, sanoi sääsivusto netissä. Tuulikartta oli varsin mielenkiintoinen. Meidän kylämme kohdalla ilmavirtaukset saavat vauhtia maastonmuodoista, sillä kylän taustalla kohoavat vuoret ovat kuin hyppyrimäkiä. Niitä pitkin tuulet hujeltavat vauhtiin niin että viuhuu. Samaan aikaan suhteellisen lähellä voi olla lähes tyyntä. Paikalliset kuulemma nimittävät Koutsounaria Tuulten äidiksi.

Tuuli saa oliivimetsiköt näyttämään hopeiselta aallokolta, kun latvat taipuvat melkein lakaisemaan maata. Läheinen voimalinja soittaa hornan urkuja eivätkä kaskaatkaan kykene sirittämään. Talossa ikkunat ja ovet pitää köyttää, jotta ne eivät pauku kuin murrosikäisten räyhähenkien käsittelyssä. Mutta eipähän ole kuuma!

Kun lämpötila jo kesäkuussa muuten alkoi olla jatkuvasti yli +25 asteen, ei tuuleminen haitannut. Koirienkin oli helppo totutella lämpimiin, kun omassa asunnossa oli aina kunnollinen ”ilmastointi” ja mukavan viileää. Pyykit kuivuivat melkein siinä samassa kun ne ripusti.

Toisaalta tuulen mukana lensi hienonhienoa pölyä, joka kertyi sisälläkin ihan joka paikkaan, mukaan lukien jääkaappiin ja kirjojen sivujen väliin. Terassille lentäneitä kuivia lehtiä ja kukkasia oli mahdoton lakaista vihurien vuoksi, ne palasivat itsepäisesti takaisin.

Tämä kesätuuli on nimeltään Meltelmi. Se puhaltaa pohjoisesta ja syntyy manteren ilmanpaine-eroista. Yleensä Meltemi puhaltaa alku- ja loppukesällä. Tämän kesän alku-Meltemi jaksoi riehua kolmisen viikkoa yhtäjaksoisesti, mutta ei toki yksitoikkoisesti. Puuskat vaihtelivat kovista käsittämättömiin.

Muistissa on hyvin iltapäivä, jolloin tuuli oikeastaan alkoi: olimme koirien kanssa lenkillä kotivuoremme Rizan rinteellä, ja tuuli alkoi pikku hiljaa yltyä. Yksi puuska oli niin voimakas, että se melkein löi jalat alta meiltä kaikilta, mutta 4,5-kiloiselta Caralta kirjaimellisesti! Oli hyvä, että koira-vanhus oli remmissä, sillä se lensi ilmassa pari metriä tuulenpuuskan heittämänä. Onneksi flexin jarru piti.

Helle helli


Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin vallitsi hyvin kuuman ja kostean sään jakso. Eräänä heinäkuun alun aamuna naapurin Pelagia-rouva sanoi: ”Eilen alkoi kesä”. Hän tiesi, mistä puhui. Kun lämpötila kiipesi kolmenkympin yläpuolelle, niin siellä se jökötti. Vain öisin saattoi ”viiletä” 27 asteeseen, ehkä asteen sen allekin. Päivisin nautittiin 35 asteen lämmöstä.

Kun sanon, että nautittiin, niin ainakin omalla kohdallani todella tarkoitan sitä. Onhan kuumuus tietysti tavallaan hankalaa, kun pienikin ruumiinponnistus aiheuttaa hikitulvan, ja normaaliolotilakin on vähintään kostea joka kohdasta, missä vaatteet osuvat ihoon. Mutta toisaalta: suloinen lämpö ympäröi kehoa koko ajan olipa sitten auringossa tai varjossa, sisällä tai ulkona. Ei kolota vanhoja luita! Sekin on plussaa, että ulos lähteminen ei edellytä erityistä pynttäytymistä, sen kun kulkee sortseissa ja hihattomassa paidassa.

Dafni etsii viileät varjot

Jotkut nukkuvat helteellä huonosti, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei meillä ole ollut. Tuuletin on hurissut yöt makkarin ikkunalla, päivisin lattialla koirien helpotuksena, mutta ilmastointia emme ole käyttäneet edes autossa. Niksi on nimittäin siinä, että ilmastointi ei anna kehon tottua lämpöön eikä suorittaa omia säätöjään. Kun käyttää keinotekoista viilennystä niin vähän kuin mahdollista, lämpimään tottuu.

Kuumalla on tietysti huono harjoittaa ruumiinkulttuuria, eivätkä koiratkaan jaksa tehdä lenkkejä aurinkoiseen aikaan. Liikunta onkin painottunut uimiseen, johon meillä on ollut aivan upeat mahdollisuudet läheisellä Megali Paralialla, Isolla Rannalla, koirinemme kaikkinemme. Vesi virkistää, mutta kun uinnin jälkeen on kiivettävä kilometri kylätietä kotiin, niin virkistys on sillä sivuutettu. No, hyvällä omallatunnolla voi korkata janojuoman, kun on uurastettu jo sen edestä.

Megali Paralia, Koutsounari
Tilaa riittää!

Syyskuussa yllättivät kunnon helteet, vaikka viileämpää odoteltiin. Mittarimme kävi ennätyslukemissa, jopa 37 terassimme varjossa, ruotsalaisilla naapureillamme 42 asteessa. Tänne saapuu ihmisiä lomailemaan juuri syyskuussa sopivan lämpimän mutta ei tukalan sään toivossa. Nyt taidettiin kuitenkin monen mielestä pysyä siellä tukalan puolella.

Kuun puolivälissä oli havaittavissa, miten ilma alkoi kuivua ja tuuli heräillä puhaltelemaan vuoren ylitse merelle päin. Itä-Kreetan vuorten laaksoista alkoi purkautua taivaalle pilviä kuin höyryä noidankattiloista. Rannikko pysytteli aurinkoisena, pilvet haihtuivat pian kohottuaan riittävän korkealle. Todella hurja näky!

Noidankattila kiehuu

Tuli sade rankka, puolet tiestä vei


Saimme viimein kokea myös kuuluisat rankkasateet ja tulvivat tiet, kun syyskuun lopulla saarelle iski ukkosrintama. Hirmumyrskyäkin oli luvattu, mutta meidän kohdallamme ei tuullut juurikaan, ihme kyllä. Vettä satoi ensin yhden iltapäivän pikku kuuroina, sitten ukkonen vyöryi näyttävästi päälle. Hienoin spektaakkeli oli iltayöstä meren yläpuolella, missä vaaleanpunaiset salamat sukkuloivat pilvipeitteessä ja heittivät välillä atraimiaan meren aallokkoon. Myös vuoristossa jymähti muutaman kerran, mutta rajuilma oli enemmän ilotulitusta kuin pommitusta.

 
Seuraavana päivänä sitten satoi. Meillä oli juuri vieras Suomesta ja sadetta uhmaten lähdimme ajelulle vähän katselemaan paikkoja. Ylämaille johtavat tiet olivat muuttuneet savista vettä tulviviksi virroiksi, ja puronuomat, jotka olimme tottuneet näkemään tyhjillään, tulvivat yli äyräittensä. Mereen päästessään makea vesi ja muta muodostivat kauniin, turkoosinvihreän vyöhykkeen rannan tuntumaan.


Pahin rankkasade laantui, joten päätimme ajaa pienen lenkin Dikti-vuorten reunamille. Ylhäällä näkymät peittyivät kuitenkin pilveen, joka sulki huiput kokonaan sisäänsä ja esti näkemästä alemmas. Ajoimme hernerokkasumussa pitkin mutkikkaita vuoristoteitä läpi Kalamafkan ja Anatolin kylien.

Rinteessä, pilven alapuolella saimme Ierápetran rantatasangon lopulta näkyviimme ja pysähdyimme valokuvaamaan. Sepäs olikin hyvä, sillä kuulimme kummaa suhinaa auton peräpäästä. Rengas vuoti, siihen oli mennyt ruuvi jostakin sadeveden kuljettamasta roskakasasta. Tulipahan opeteltua, miten paikkaussarjan kompressori toimii. Onneksi olimme aivan lyhyen matkan päässä korjaamolta, josta olimme hankkineet kesäkuussa uudet renkaat. Siellä reikä paikattiin ilmaiseksi.

Kasvihuoneet Ierápetran
itäpuolella
Sateen jälkeen aurinko palasi kirkkaansiniselle taivaalle ja lämpötila palasi taas kolmenkympin hujakoille. Kaskaatkin palasivat ääneen, oli outoa, kun pari päivää oli niiden osalta aivan hiljaista. 

Jotakin ukkonen kuitenkin muutti. Maisema oli sen jälkeen kuin teräväpiirrolla esitetty, loppukesän hellepäivien utu oli haihtunut taivaalle pikku pilvikummuiksi, joita vuorenhuippujen väliset laaksot tuprauttelivat.







Turistit alkavat vähetä ja muuttolinnut saapua


Toista Meltemiä olemme saaneet odotella näihin päiviin. Sen pitäisi puhallella heinä- ja lokakuun välillä, mutta se on tänä syksynä antanut vartoa itseään. Muutamia yritelmiä on ollut, nyt on taas tyyntä parin päivän ja yön hujelluksen jälkeen.

Lokakuu on alkanut. Syksy alkaa tehdä tuloaan. Sen pitäisi tarkoittaa joitakin sadekuuroja, mutta pääosin hyviä ulkoiluilmoja. Pääsemme retkeilemään vuorille, kun koirat eivät enää ole vaarassa läkähtyä. Ihmisetkin jaksavat touhuta: kasvimaita on alettu kunnostaa pihoissa. Salaatin, kaalien ja porkkanan kasvukausi on aluillaan.

Laaksossa paistaa,
vuorilla on pilvistä.
Ha'n rotko
Vassilikista katsottuna.
Aurinko on selvästi alentunut, sen kaari kulkee hitusen lähempänä merta. Vähän samoin kuin Suomen keskikesällä. Yllättäen se on vaikuttanut meidän asunnollamme siten, että terassilla on nyt kuuma, kun aurinko paistaa siihen osan päivää katon reunan alitse.

Illalla on pitänyt varata pitkää vaatetta päälle, ainakin jos lähtee liikkeelle moottoripyörällä. Palella ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut, tuntuma on, että lämmöt ovat pysyneet öisinkin yli 23 – 24 asteen. Kaskaat eivät enää johda konserttia, vaan jopa laululintujen ääntä on alkanut kuulua ihan kuin Suomessa keväisin, kun muuttolinnut saapuvat.


Suurin osa turisteista on lähtenyt, mutta uimista ei tarvitse lopettaa, suuri meri ei ihan heti jäähdy. On aika makeaa köllöttää autioituneella hiekkarannalla ja uida ilman kanssa melkein saman lämpöisenä tyrskivässä meressä, kun tietää, että kotimaassa aletaan odotella ensilumia.