Sivut

19.1.2016

Oliiveja poimimassa

Joukkoon kuuluminen on ihmiselle yksi niitä kaikkein makeimpia tunteita. Oli hienoa lähteä aamunkoitteessa oliivinpoimintavarusteissa tien päälle, kun saattoi todeta, että tosi monet muutkin olivat menossa samoihin puuhiin. Avolava-autot oli lastattu oliiviverkoilla ja poimintaharavoilla, olipa joillakin lavoilla työmiehiäkin. Liityimme työjoukkoihin määränpäänä tuttavapariskunnan oliivitarha.


Turistien mentyä on oliivien aika


Marraskuun puolivälissä havaitsimme, että oman kylämme oliivipuristamo hyrähti käyntiin. Makean hapan, mustikkamainen tuoksu levisi ympäristöön, höyrypilvet pöllähtelivät ja hurina kävi. Öljypuristamolle vieville kujille ryöpsähti avolavapakujen loputon virta. Lastina kahvisäkkeihin pakattuja oliiveja, yleensä niin paljon, että auton jouset ja renkaat olivat lytyssä.

Poiminta alkoi näkyä ja kuulua. Konevitsaksi ristimämme laite, eräänlainen mekaaninen harava, pärisi yhdellä jos toisella suunnalla, sillä Koutsounarin alueen talot on käytännössä siroteltu hajalleen oliivitarhoihin. Lenkeillä Jykä kuikuili kaula pitkällä ja yritti selvittää, millainen härpäke oliivien poimintalaite mekanismiltaan oikein on. Kovasti kutkutti päästä mukaan itse toimintaan.

Sattui sitten niin mukavasti, että Ierapetran vakituisempi Lissu, Liisa Sirkiä,  kutsui meidät keruutalkoisiin. Puoliso Jorgoksella on oliivitarha komeissa maisemissa Ierapetran yläpuolisilla rinteillä. Varustauduimme eväillä ja kunnon kerrospukeutumisella ja joulukuisena aamuna kello puoli kahdeksalta liityimme työmatkalaisten joukkoon jännittyneinä mutta kovasti innostuneina.

Sporttiauto otti pari pohjakosketusta vuoristotiellä, mutta urheasti seurasimme edellä ajavaa, asiaankuuluvin verkoin ja poimintalaittein lastattua avolava-autoa. Pysähdyimme huikeisiin maisemiin Anatolin kylän lähelle, vähän alle puolen kilometrin korkeuteen. Aurinko kurkotteli vuorenhuippuja, mutta pohjoisesta vastaan puskivat mustat pilvet. Säätietojen mukaan niiden kuitenkin piti pysytellä toisella puolella saarta.

Kuuden hengen voimin aloitimme työt. ”Pikku-Lissu” oli ainoa nainen porukassa, sillä kaimalla oli toimistopäivä. Niinpä myös saimme luvan yrittää pärjätä ilman tulkkia kreikan kielellä, joskin seurueen nuorukaisia oli kehotettu tarvittaessa neuvomaan englanniksi. Ihan hienosti kaikki kuitenkin sujui, sillä vaikka ”työnjohtaja” Mihaliksen erittäin nopeasta kreetanmurteesta emme juuri mitään ymmärtäneetkään, niin muista mallia katsomalla hommat sujuivat ilmeisen tyydyttävästi.

Ensin leviteltiin puiden alle tiheät verkot, joiden päälle oliivit pudoteltaisiin. Sinne tänne laitettiin valmiiksi säkkejä odottamaan sadonkorjuun viimeistä vaihetta. Auton lavalta raahattiin maastoon aggregaatti, johon kytkettiin koneharavoiden kaapelit. Jykän kasvot loistivat kilpaa auringon kanssa, kun hän sai ”aikamiehistä nuorimpana” varistuslaitteen käsiinsä.


Isäntämme Jorgos puolestaan esitteli perinteisen poimintamenetelmän: hän taittoi oksan, jolla piiskasi oliivit alas oksista. Kuulemma minolaismallinen poimuri. Siitä keksimme nimetä moottorikäyttöisen laitteen konevitsaksi. Konevitsassa on akseli, jossa on neljä riviä akselin ympäri sojottavia, joustavia, noin kymmensenttisiä piikkejä. Akseli pyörii, jolloin haravakone ripsii oliivit oksista. (Vitsa on muuten sana, joka tarkoittaa samaa sekä kreikassa että suomessa!)

Sitä mukaa kun puut on päristetty tyhjiksi, verkkojen helmoja nostelemalla ajetaan oliivit kasaan, säkitettäväksi. Verkot kiikutetaan seuraavien puiden alle ja prosessi toistuu. Pääosin aloittelijoista koostuvalla porukallamme homman tahti pysyi sopivana, lämmin tuli mutta kunto kesti. Silti ruokatauko oli tervetullut.


Naapuripalstan poimijat liittyivät joukkoon. Eväinä oli leipää, juustoa, tomaatteja, appelsiineja ja rakia. Voiko sen perinteisempää lounastaukoa oliivitarhalla kuvitella? Viis siitä, että palstalla laulavat poimijoiden sijaan aggregaatit ja konevitsat; pengerryksen kivillä istuva, iloisesti rupatteleva joukko olisi varmaan voinut olla samanlainen vaikka monta sataa vuotta sitten. Oli hienoa olla osana jatkumoa.

Ja millaisessa ”maisemakonttorissa” saimmekaan työskennellä! Välillä oli ihan pakko pysähtyä ihailemaan näkymiä ja tietysti kaivaa kamerat esille. Pohjoisessa vuorenhuiput peittyivät sinisenmustiin pilviin, joista Mihalis ja Jorgos väittivät par’aikaa satavan lunta. Etelässä aurinko kultasi rannikon, ja Ierapetran talot hohtelivat valkoisina. Turkoosi Bramianan tekojärvi lepäsi alhaalla laaksossa kuin kauneuspilkku ennestään täydellisessä ympäristössä.


Puolet tarhasta jäi vielä poimittavaksi. Sadepäivä katkaisi harmittavasti hyvin alkaneen työn, kun pilvet päättivät yöllä kiivetä vuorten ylitse etelärannikolle saakka. Yksi välipäivä oli oikeastaan hyväksi uusista työasennoista rasittuneelle kropalle. Kotona sekoitimme suolaveden ja laitoimme omin käsin poimitut oliivit likoon. Saavat siinä uiskennella muutaman kuukauden, mutta onpahan sitten kotiinviemisiä, kun Suomeen lähtö kesällä koittaa.


Loput oliivit päästiin keräämään hyvässä talvisäässä eli auringonpaisteessa. Oliivit säkitetään oikeastaan kahteen kertaan, sillä ensin ne kerätään säkkeihin puiden alta, sitten kaadetaan suureen siivilään. Toiseen säkitykseen saadaan melko puhdasta ”marjaa”. Lehvät kerätään vuohien herkuksi. Lissut olivat tällä kertaa koolla kaksin kappalein. Ravistelivat ”konetta” ja puhua kalkattivat.

Oliiveja saatiin kymmenkunta ”tsuvalia”, säkillistä. Koroneiki-oliivit ovat kauniin sinisiä kuin kotoiset mustikat, ja vahapinta muuttuu kosketuksesta kiiltävän mustaksi. Sato lastattiin agrotiko-autoon, pick-upiin, ja ajettiin puristamolle vuoroa odottamaan.


Neitsytöljyä tekemässä


Puristamo on pienen marketin kokoinen laitos. Ensimmäiseksi oliivit puretaan säkeistä hihnalle, joka vie ne pesuun. Tässä vaiheessa loputkin lehdet siivotaan pois ja jäljelle jäävät puhtaat oliivit. Pesukoneesta matka jatkuu murskaamoon, missä ne jauhetaan. Ne sekoitetaan ja lämmitetään suuressa sammiossa, johon mahtuu arviolta tonni oliiveja kerralla.

Lämmittäminen notkistaa ja irrottaa öljyn, joka lingotaan irti sentrifugissa. Oliivihedelmien neste, hedelmämassa ja oliivien kivimurska saadaan nyt erotettua. Neste separoidaan vedeksi ja öljyksi. Kivimurska kuivataan polttoaineeksi puristamon vedenlämmitykseen, joten aika hyvä kierrätysaste tavaralla on. Massa menee muuhun teollisuuteen, esimerkiksi kosmetiikkaan. Oliiveista hyödynnetään todellakin melkein kaikki mahdollinen.

 

Oliiviöljy maistui hyvältä heti tuoreeltaan, mutta muutaman päivän se saa tekeytyä valoisassa ennen käyttöönottoa. Kreikkalaisperhe käyttää öljyä keksimäärin 150 kiloa vuodessa, meillä taitaa jäädä vähemmälle. Tosin olemme oppineet herkuttelemaan sillä esimerkiksi näin: otetaan ohrakorppuja, valutetaan päälle reippaasti öljyä, ripotellaan suolaa ja raastetaan tomaattia. Ehkä vähän fetaa ja oreganoa… tai pelkästään oliiviöljyä ja sitruunamehua. Pikkuisen pehmenneet dakos-korput nakerrellaan hyvän seuran ja juoman kera. Kali oreksi! 

Kasvihuoneilla


Lissun ja Jorgoksen kanssa pääsimme vierailemaan myös Manolis-serkun kasvihuoneilla upeissa maisemissa, kukkuloilla Ierapetran takana. Raikkaassa ilmanalassa, 180 metrin korkeudessa, pörisevät biologisen viljelmän pikkuapulaiset: varta vasten pölyttäjiksi hankitut kimalaiset. Ne, kuten kasvien siemenet, matkaavat Kreetalle Hollannista. Sieltä tuodaan myös pienen pienet myrkyn korvikkeet, ilmeisesti petopunkin tapaiset otukset, jotka pitävät huolta taimien terveydestä syömällä tuholaisia.


Manolis työskentelee muutaman palkollisen avustamana kasvihuoneellaan joka päivä. Hän viljelee kurkkua ja tomaattia. Vierailumme ajoittui joulun pyhiin, mutta silloinkin sato koottiin talteen. Taas kerran päädyimme juttelemaan siitä, miten Suomessa talvella tomaatit eivät maistu juuri miltään, raakoinahan ne joudutaan lähettämään sinne kauas Pohjolaan. Laatikoissa oli lähdössä vakituisille ostajille Ateenaan vitamiinipommeja kypsinä, punaposkisina.

Kun on päässyt maistelemaan kirsikkatomaatteja ja nakkimakkaran kokoisia kurkkuja suoraan pellosta, ei tule kaupunkimarketin hevi-osastoa ikävä. Kasvihuoneita ei näillä leveyksillä tarvitse valaista eikä lämmittää, vaan vanha kunnon Arska tarjoaa energian. Kasteluvesi tulee 400 metriä syvästä porakaivosta, kukkulan uumenista. Huokoinen kallioperä on kuin pesusieni ja kerää kaiken kosteuden sisäänsä. Vaikka kuukausiin ei juuri sada, kaste on runsas. Aamuin illoin usvapilvet tiivistyvät kukkuloiden ja vuorten rinteille ja vesi tihkuu omia reittejään maan sisään. Kasvihuoneilta ”karkaava” vesi kerätään valuma-altaaseen ja kierrätetään.

Vieraillessamme viljelmällä oli tomaatin kasvatuksen vuoro, ja kesäisen lämpöinen kasvihuone kuin karkkikauppa: siisteissä riveissä roikkui eri kypsyysasteissa koreilevia tomaatteja vihreistä oransseihin ja kypsän punaisiin. Kimalaiset pöristelivät keltaisten kukkien lomassa hoitamassa tärkeää tehtäväänsä. Niiden ”taloja” oli siellä täällä rivien väleissä. Kelpasi siinä pohjoisen immeisten ihmetellä, että tämmöinen on etelän joulukuu.



Tammikuun aurinko


Vuoden vaihteessa muutama talvinen päivä käväisi koettelemassa kreetalaisten hermoja. Välillä kymmenen asteen allekin painunut lämpötila ja tuulinen ja pilvinen sää kokosivat ihmiset takkojen ja nuotioiden äärelle. Takat savusivat iltaisin kodeissa ja tavernoissa, nuotiot päivisin oliivitarhoilla.

Oliivipuut leikataan sadonkorjuun päätteeksi, jotta nuoria, elinvoimaisia oksia syntyy tekemään satoa kymmeniä ja jopa satoja vuosia vanhoihin runkoihin. Hyvin vanhat puut ovat tosin harvinaisuuksia varsinaisissa tarhoissa, puut uusitaan jopa jo kolmikymppisinä.

Leikatut oliivipuun oksat pitää polttaa, jotta tuholaiset eivät leviäisi niiden kautta. Ierapetran kuntakin kiertää levittämässä tarhoihin tuholaisten torjunta-ainetta. Näin varmistetaan, että tarhat tulee käytyä läpi säännöllisesti. Kunta ottaa palkkion oliiviöljyprosentteina.

Jykä, Jorgos ja pojat puuhastelivat muutaman päivän raivaamassa oliivitarhaa. Yllättävän paljon työtä tarhojen hoitaminen teettää. Usein puut kasvavat vaikeissa paikoissa vuorten rinteillä. Terasseja pitää tukea kiveämällä, risuja raivata, kasteluputkistoa kunnostaa.

Siellä täällä tienvarsissa näkee ihmeellisiä vesijohtohäkkyröitä, kun pääjohto haarautuu kunkin tarhurin omiksi putkistoiksi. Joka haarassa raksuttaa oma mittari. Näitä hanoja käydään kääntelemässä auki ja kiinni ihan käsipelillä. Oliivinkasvattajat ajelevat pitkiä matkoja, huonoja teitä, läpi vuoden näissä puuhissa. Ilmaiseksi ja helpolla öljy ei tule, vaikka tulisi omista oliiveista.


Poiminta jatkuu koko alkuvuoden, sillä kreetalaisilla on jopa tuhansien puiden farmeja. Sitä paitsi appelsiinien ja mandariinien sadonkorjuu ajoittuu samaan aikaan, joten töitä piisaa. Kirpeänmakeita hedelmiä riittää ahmittavaksi asti, niitä putoilee maahan ja kaduille puutarhamuurien ylitse kurottuvista oksista.


Kun aurinko palasi taivaalle, se nosti lämpötilat jälleen kahdenkympin tuntumaan. Pääsimme toisellekin oliivitarhalle, tällä kertaa laaksoon. Kaukana, vuorten huipuilla hohtelivat vasta sataneet lumet, mutta jokilaaksossa oli lämmintä, vuokot kukkivat ja mustarastaat ja talitintit lauloivat. Lampaankellojen puliseva kalkatus ja tuulen suhina oliivien latvoissa tulevat varmaan aina olemaan ääniä, jotka palauttavat mieleen juuri nämä päivät.

Oliivien kerääminen käsin on mukavampaa kuin marjastaminen! Kädet eivät sotkeennu vaan päinvastoin saavat hyvän voitelun hieman ylikypsistä hedelmistä. Poimiessa ei tarvitse kumarrella alas selkä linkussa. Pieni kurkottelu on hyvää vastapainoa tietokoneen ääressä könöttämiselle tai muulle istumatyölle.


Iltaisin oliivinkuvat tunkivat Lissulla jopa suljettujen silmäluomien taa. Jyrkin silmäluomi puolestaan oli turvoksissa konevitsan voimalla sinkoamasta oliiviosumasta. Kaikesta huolimatta olemme nauttineet täysillä Kreetan talvesta: tammikuisista päivistä ulkoilmassa, hyvästä seurasta, kreikan kielen sorinasta, pientä fyysistä rasitusta seuraavasta makeasta yöunesta.


Kotimaan kaamokseen ei ole ollut ollenkaan ikävä, mutta yhden asian ottaisimme sieltä tänne: ulkotyöpäivän päätteeksi olisi varsin makeaa kivuta saunan lauteille. Merikin olisi sopivasti tuommoinen järvenlämpöinen.

2.1.2016

Hyvää uutta vuotta!

Ja niin joulu joutui myös tänne etelään! Reissu on puolivälissä ja monta uutta asiaa on koettu ja nähty. Saldo ehdottomasti positiivisen puolella. Nyt on aika tehdä uuden vuoden lupaus: jatketaan täyttä elämää tulevakin vuosi.

Marraskuu


Syksy tuli varkain, oikeastaan sen merkkejä saattoi lukea enemmän ihmisten toimien muutoksista kuin säästä. Me suomalaiset kuljeksimme vielä sujuvasti sortseissa, mutta kaupunkikuvassa rupesi näkymään talvivaatetusta. Voi kai se kreetalaiselle tarkoittaa syksyä, jos lämpötila tipahtaa melkein kymmenen astetta viikossa, parissa.

Meidän näkökulmastamme säät alkoivat muistuttaa Suomen kesän parhaita kelejä. Nautimme täysillä hyvistä ulkoilusäistä. Aurinko paistoi, lämpötilat asettuivat plus-miinus kahteenkymmeneen viiteen, merivesi oli varmaan yhtä lämmintä kuin ilma. Yksi tai kaksi pilvisempää päivää purjehti saaren ylitse, nekään eivät menneet lämpötiloiltaan alle siedettävän.

Ierapetran rantabasaarit ovat
väistyneet talven tyrskyjen tieltä
Marraskuun alussa kylämme hiljeni. Useimmat tavernat, minimarketit ja turistirihkamakaupat sulkivat ovensa. Hotellit tyhjenivät, uima-altaat samoin. Oli suorastaan pikkuisen haikeaa, kun usean naapurin valot eivät enää iltaisin syttyneet. Tunnelma oli levoton kuin loman viimeisinä päivinä. Piti ihan tsempata toinen toistamme, että hei: me jäädään tänne, tyhjentykööt vaikka koko saari! Muutamana helteisenä päivänä olikin komiaa omistaa ihan koko ranta.

Omakotitaloissa jo aiemmin alkanut nurkkien pakkelointi ja rappaaminen tarttui matkailualan yrityksiin. Paikkoja korjailtiin, siistittiin ja maalattiin tulevaa kautta varten. Optimismia on ilmassa, pääkadun varrella kunnostetaan liiketiloja, jotka ovat olleet koko kesän kiinni. Toisaalta pieni neuleliike piti loppuunmyynnin, koska lokakuussa asiakkaita oli käynyt vain kolme. Myynti siirtyi nettiin, joten onneksi ihan konkurssi ei yrittäjää selkään koputtele.

Oliivipuristamojen pihat
täyttyvät täysistä oliivisäkeistä
Oliivipuristamot käynnistettiin marraskuun alkupäivinä. Työt alkavat öljytehtaissa varhain aamusella ja jatkuvat iltamyöhään. Höyrypilvet pöllähtelevät ja koneiden jumputus kuuluu itätuulella kotiimme saakka. Avolava-autot kuljettavat täpötäysiä oliivisäkkejä. Joka puolella oliivitarhoissa aggregaatit pörräävät ja poimintajoukot riipivät satoa verkkoihin puiden alle. 


Parasta patikointiaikaa


Jonkin verran vaellusvarusteisia matkailijoita saapui lomailemaan saarelle marraskuussa, ja säät olivatkin luonnossa liikkumiseen oivalliset. Teimme mukavia patikkaretkiä vuoristoon, sillä vihdoin saattoi taivaltaa läkähtymättä.

Milatoksen putous
Etsimme lähellä sijaitsevan Milatoksen vesiputouksen, joka on saaren toiseksi korkein koko vuoden virtaava putous. Kolusimme kymmenen kilometriä meiltä itään sijaitsevan Koutsourasin rotkon ja kuljeksimme muuten vain Rizan rinteillä.

Tämä ei ole uima-allas vaan
 kasteluvesisäiliö kylämme yläpuolella
Koutsurasin rotkossa

Minolainen polku Mithin (Μύθοι) yläpuolella johdatteli uskomattomiin näköaloihin. Polkua jatkuu useita kilometrejä ja se noudattelee muinaisia reittejä muun muassa "paimenten jääkaapille", kesälläkin viileänä pysyvälle luolalle. Me nousimme vain Lepakkoluolalle saakka.

 




Retkiä tehtiin rannoille välillä myös tuulipuvussa, ihan joka päivälle ei uimakelejä riittänyt. Karut rantatörmät tarjosivat sopukoita, jotka eivät ohikulkijoille näy.


Autoillen käytiin ihmettelemässä ruskaa vuorilla. Meren tuntumassa oli edelleen rantsukelit, mutta vuorilla oli selvä syksy. Dikti-vuorten sylissä uinuu Selakanon laakso, jonne johtaa huima tie pitkin jyrkänteen reunaa ja kapeiden, jyrkkien solien lävitse. Perillä odottaa kaksikilometristen huippujen välissä männikköinen laakso. Seitsenkymppinen Stella-rouva pitää siellä kesäisin tavernaa, joka oli auki vielä viimeisiä päiviä ennen talvilomaa.

Ruskaa Kato Simillä
Sateisena päivänä ajelimme Kritsan turistikohteen läpi ylös Katharoon katsomaan aitoa Kreetaa. Ohitimme rakipannun ääressä istuvan hilpeän joukon ja ihailimme huippujen ympärille kiertyviä pilvenliepeitä. Seurueessamme oli 93-vuotias Angeliki, joka halusi nähdä Katharon. Hänen muistonsa paikasta olivat toisen maailmansodan ajoilta, 40-luvulta, eivätkä mukavimpia mahdollisia. Oli sydäntä riipaisevaa kuunnella hänen muisteluaan, vaikka ymmärsimme vain murto-osan sanoista. Sanaton kieli ja vanhuksen kyynelet kertoivat olennaisen.

Sadepilvet kietovat huippuja
mutta vuohet eivät säästä piittaa
Toisen kerran Angeliki oli seurassamme paikassa nimeltään Timios Stavros, 900 metriä merenpinnasta, jossa suuri risti valvoo näkymiä yli koko Kreetan kapeikon. Näköala ulottuu rannikolta rannikolle. Teräsmummo kieltäytyi tarjotusta avusta pienen kirkon jyrkissä portaissa. Viittasi vain ristiin ja sanoi, että hänen apunsa on tuolla noin.

Marraskuun sää oli pääosin aurinkoista, pilvisiä päiviä oli pari – kolme. Kävimme uimassa ja kuljimme päivät sortseissa, mutta iltaisin teki jo mieli laittaa pitkää housua jalkaan. Moottoripyörällä nahkatakki farkkuihin yhdistettynä oli juuri sopiva ajoasu.

 


Joulukuu


Tuntui utopistiselle edes ajatella joulua, kun ympärillä siritti täysi kesä kalenterin kääntyessä joulukuulle. Heinäsirkat elivät jonkinlaista sesonkiaan, sillä niitä hyppi vastaan ihan joka polulla. Myös rukoilijasirkkoja tapasimme. Otus on täällä nimetty Neitsyt Marian hevoseksi, koska se koukistaa etujalkansa ylös hieman hevosmaisesti. Avaruushirviöltä mokoma monsteri enemmän näyttää.









Marraskuun alun muutama vesisade oli tuonut vihreyden maastoon, ja pikku hiljaa jokapaikan rikkaruohona rehottava käenkaali alkoi avata kirkkaan sitruunankeltaisia kukintojaan. 


Pelargonia, hibiskus ja bougainvillea eivät missään vaiheessa ole lopettaneet kukintaansa. Linnutkin sirkuttivat, sillä kaiketi muuttolintuparvia lenteli Kreetan kautta. Mahtoivatko jatkaa matkaansa, kuukauden edetessä yhteislaulu vaimeni. Jokunen lurittaja silti helskyttää edelleen laaksojen lehdoissa auringon laskiessa.

Puissa kypsyvät sitrukset. Ei tule puute C-vitamiinista. Mirtoksen kylänraitin varrella jopa papaija näkyy saaneen väriä hedelmiinsä. Torilla myydään taas vilkkaasti kurkkua ja tomaattia, koska kasvihuoneiden uusi satokausi on käynnistynyt. Myös banaani on paikallista! Sienet, pähkinät ja kastanjat on jo helpompi mieltää talviherkuiksi.

Ei sen puoleen tule uupelo vitamiini D:stäkään. Aurinko kylläkin kulkee matalalla, aivan kuin Suomessa touko- ja syyskuussa. Meille sen lämpö riitti pariin joulukuiseen uimareissuun, kun hieman tuulisempien päivien väliin sattui muutama tyyni jakso. Vesi lienee jäähtynyt jo pariinkymmeneen asteeseen, joten uiminen oli kuin pulahdus suomalaiseen järveen alkukesällä.

Talvipäivän seisauksen uimareissu

Vuoden lyhyimpänä päivänä, 22.12. Jykä ja Dafni polskivat, Lissu tarkeni kastautua. Päivän pituus oli talvipäivän seisauksen aikoihin kahdeksan tunnin luokkaa. Valo on uskomattoman ihana asia. Kuinkahan sitä ikinä enää sopeutuu Suomen pimeään vuodenaikaan?

Konevitsa soi!
Joulun alla pääsimme mukaan oliivinkeruuseen. Pitkän, raikkaassa ulkoilmassa vietetyn päivän jälkeen uni maittoi. Silmissä vilisivät oliivit vielä suljettujen luomien takanakin.

Oliivit putoavat verkkoihin
Usein moottoriharavan kalkatuksen lisäksi kuului lampaankellojen ääntä, kun katras paimenineen kulki ohitse vuoripolkujaan pitkin. Tähän aikaan vuodesta lampaat saavat jälkikasvua. Vuoden viimeisellä moottoripyöräreissulla, jouluaattona, nähtiin vuohia suloisine kileineen ja lampaita karitsoineen.

Koristevarustelua


Joulun lähestyminen alkoi näkyä katukuvassa kuun alkupäivinä, ja valokoristeiden räiske levisi Ierapetran yli kuin kulovalkea. Lumeton pimeä tarjoaa aivan eri puitteet valo-ilottelulle kuin pohjoinen harmaus, ja kansojen luonne-ero tulee selväksi. Täällä ei hillittyä kimallusta tunneta, räiskettä ja rätinää sen olla pitää!

Diskotahtiin välkkyvät valokaapelit ja erilaiset koristekuviot sytkyttävät niin liikkeiden kuin yksityisasuntojen ikkunoilla ja parvekkeilla. Onneksi vain yksi marketti soitti joulumusiikkia.

Iraklionin kuusi
Joulupukkihahmoja, lumiukkoja ja poroja näkee joka puolella. Ne tuntuvat vähän hassuilta tässä kesäisessä ympäristössä, missä palmut huojuvat ja sypressit tuoksuvat. Joulupukit ovat pyöreitä, amerikkalaismallisia. Pukkinukkeja näkee ”kiipeämässä” asuntojen parvekkeille, ja ilmalla täytettyjä virkaveljiä pönöttää joka marketin ovella. Paremmin miljööseen sopivat seimikuvaelmat, joita on esillä varsinkin kirkkojen lähistöllä. Sisältäpäin valaistuneet joosefit, mariat ja paimenet ihailevat seimessä hehkuvaa lapsosta. Ihme kyllä, se ei syki eikä soi.

Kuusen korvike Agios Nikolaoksessa
Toisaalta koristelu on myös taidokasta: ”joulukuusia” rakennellaan mitä ihmeellisimmistä aineksista. Rengasliike on pinonnut vihreäksi maalattuja renkaita pyramidiksi, päällimmäisenä trukin pieni pyörä. Komeutta koristavat punaiset rusetit. Viereisellä tontilla marmoria ja muuta kivitavaraa myyvä yritys on tehnyt joulupuun valkeista kivilaatoista ja valaissut sen sisäpuolelta.

Suomi-joulu


Itsenäisyyspäivän juhlakoristelut

Jouluaattona juhlimme suomalaisvoimin, ja tulihan itsenäisyyspäivä ja pikkujoulutkin tietysti vietettyä. Täkäläiset eivät juhlista joulua aattona vaan 25. päivänä. Lapset löytävät lahjoja takan luota joulupäivän aamuna, jos Pyhä Vasilis, sama tyyppi, jota me joulupukittelemme, on yöllä käynyt niitä tuomassa. Toinen toisilleen kreikkalaiset antavat lahjat vasta uutena vuotena. Joulu ei ole ortodokseille kirkkovuoden pääjuhla, vaan pääsiäinen on täällä huomattavasti suurempi tapahtuma.

Pohjoistuulen tuomat pilvet
 hajoavat ennen etelärannikkoa
Joulua edeltävän viikon tuuli pohjoisesta. Saaren yllä asui raskas pilvimatto ja pohjoisrannikolta näkyi mediassa sateisia ja myrskyisiä kuvia, luntakin ilmaantui Valkoisten vuorten harjoille. Vain etelärannikko, meidän alueemme, säilyi aurinkoisena.





Aatoksi sää poutaantui. Saimme tehtyä jopa moottoripyöräkierroksen vuorilla. Kaste oli tehnyt tiet kosteiksi, joten ajelimme rauhallisesti, kuten juhlaan kuuluu.



Kokoonnuimme muutaman perheen voimin Mirtokseen ravintola Katerinaan syömään laatikoita ja kinkkua sekä tietysti laulamaan joululauluja.

 

Joulupäivänä sää oli kirkas ja kaunis koko Kreetalla, ja päätimme tehdä retken Triptiin, vuoristoon. Triptin pikkukylä on talvisin lähes tyhjä, mutta juhlapyhä oli täyttänyt tavernan. Sisäpuolelta kantautui kodikas puheensorina, mutta myös sakea tupakankäry, joten ulkopöydän ääressä oli oikein hyvät oltavat. Terassilla oli yhtä lämmintä kuin kesällä koti-Suomessa, vaikka oltiin 800 metrin yläpuolella.

Uudenvuoden aattoiltana sää ei juuri naurattanut. Tuuli ujelsi suoraan pohjoisesta ja lämpötila vajosi alle kymmenen asteen. Iltakuudelta auton ikkunalle oli kertynyt kunnon kerros sohjoa, kun Riza-vuoren yli kurkotteleva pilven lonka ropsautteli raekuuroja rinteeseen. Lohduton näky suoraan sanottuna! 

"Jos mä näen lunta,
niin sen on oltava unta!"
Sade piiskasi seutua ja väkeä oli liikkeellä tuskin kourallista. Kirkon luona kuvaelman tietäjätkin olivat sammuneet seimen ääreen ja nököttivät kyllästyneen näköisinä sateessa.

Vuoden vaihtuminen tapahtui rauhallisesti. Ierapetrasta kuului iltaseitsemältä jonkinlaista raketin pauketta, mutta kylillä oli aivan hiljaista. Pääsiäinen on täällä se juhla, jolloin ilotulitetaan. 

Ystävien kesken poksautimme pullon kuohuvaa ja totesimme, että mennyt vuosi on ollut hieno eikä tuleva näytä yhtään huonommalta. Sääkin taitaa olla kenkku vain väliaikaisesti: parin päivän päästä pitäisi olla taas ennustusten mukaan 18 astetta lämmintä.