Sapattivuosi on päättynyt

”Lämmintä 33 astetta. Kävimme aamulla uimassa, vaikka aallokko oli kova, sillä tuulee etelästä. Illalla ulos ystävien kanssa.”


Päiväkirjamerkintä vuoden takaa, niin toisenlaisen syyskuun alusta. Nyt, kun katse tapaa ikkunan takaa matalalla laahaavat pilvet, on ihana paeta muistoihin. Onneksi tuli pidettyä päiväkirjaa, otettua tuhansia valokuvia ja tehtyä videoarkisto. Ja kirjoitettua blogia!

Kotimatka

Heinä-elokuun vaihteessa palasimme Suomeen omia jälkiämme, ainakin melkein. Tällä kertaa matkasimme Ateenasta Patran kautta Igoumenítsaan, kun vuosi sitten ajoimme Igoumenítsasta pohjoista reittiä, Ioanninan kautta Ateenaan. Mutta ensin siis oli noustava iltalauttaan Iraklionista.

Matka alkoi heinäkuun viimeisenä sunnuntaina iltakuudelta. Ystävämme halusivat vielä tulla vilkuttamaan matkan varrelle, joten ensimmäinen etappi oli Ierapetran sunnuntaiaution Marinopoulos-marketin parkkipaikka. Kyynelehtimistä ja lämpimiä halauksia. Pikaisen paluun toivotuksin ja toivomuksin lähdimme ajamaan kohti auringonlaskua.

Ensimmäinen yö meni aikataulun mukaisesti, Minoan Palace lähti laiturista kello kymmenen. Tuttuun ylelliseen tapaan piccolo saattoi meidät hyttiin, koirinemme kaikkinemme. Unikin tuli yllättävän helposti.

Auringonnousun näimme Ateenassa, kun lautta saapui kuudelta Pireuksen satamaan. Lähdimme ajamaan länteen, kohti Korinttia, jonka maisemat tulivat meille tutuiksi 2009 Loutrakin-reissulla. Näkymät tuovat vahvasti mieleen Italian: viljelymaisemat ovat alavia ja talot punatiilikattoisia. Sypressit rajaavat viljelysteitä ja komistavat puutarhoja.

Patraan saakka tie oli siis periaatteessa tuttua, joskin osa oli olympialaisten jäljiltä hieman muuttunut. Moottoritie oli suunnattoman remontin kourissa, joten johonkin Kreikalla sentään on varaa laittaa rahaa. Liikenne kuitenkin sujui, eikä pysähdyksiä ollut.

Ensimmäistä kertaa ylitimme Patran uuden sillan. Hienohan se oli, mutta kallis. Olisi kiinnostava tietää, onko pieni autolautta hyvinkin kilpailukykyinen hinnoiltaan, sillä sillan läpi ajaminen maksoi 13 euroa. Kreikkalaisittain se on paljon. Toisaalta on ihan fiksua rahoittaa tiet juuri niiden taskuista, jotka niitä käyttävät.

Voisiko Suomessakin olla tietulleja? Ai niin, eihän kukaan voisi istua päivystämässä kopperossa talvipakkasella, ja kuka nyt niin pienipalkkaisia töitä tekisi… pitäisi luoda jokin automaattinen systeemi. Kustannussyistä valvonta olisi keskitetty yhteen paikkaan koko maassa, ja se toimisi sitten varmaan yhtä hienosti kuin Kuopion Kallansiltojen automatiikka, jota valvotaan jostain Etelä-Suomesta… eli se ei toimisi.

Sillalta lähdimme reitille, jota emme olleet aiemmin ajaneet, rannikkoa pitkin kohti Prévezaa. Sieltä jatkoimme taasen tuttua tietä kohden Igoumenítsaa, sillä matkan varrelle jäi Parga, jonka ympäristön tiet nuohosimme kesällä 2012. (Blogi näistä aiemmista reissuista osoitteessa Tavernaikosi.blogspot.com)

Platariássa, pienessä merenrantakylässä lähellä määränpäätä, jaloittelimme. Lämpöasteita oli ainakin 35, joten istahdimme kahville aivan venesataman tuntumaan siinä toivossa, että tuuli vähän vilvoittaisi meitä. 

Autossahan helle ei vaivannut, kun käytimme ilmastointia, mutta juuri sen ansiosta jaloittelusta tuli turhankin tukalaa, kun elimistö oli tottunut viileämpään. Kun veimme koirat sivummalle tarpeiden tekoa varten, Dafnin ensisijainen tarve oli pulahtaa uimaan.

Igoumenitsassa olimme hyvissä ajoin ja jouduimme tappamaan aikaa helteessä pitkän iltapäivän. Ihmeesti aika kuitenkin kuluu kahvilassa istuskellen, kun on lämpöistä, lokoista ja kiireetöntä. Virvokkeet vaihtuivat oluesta jäätelöön ja takaisin.

Lopulta ajoimme sisälle satama-alueelle. Viranomaiset halusivat syynätä automme tarkkaan. Kaikki paperit katsottiin, peräkärryyn ja takaluukkuunkin kurkistettiin. Ehkä Kreikkaan rekisteröidyn auton paperit haluttiin katsoa, etteivät ulkomaalaisen näköiset ihmiset vie mahdollista vuokra-autoa luvatta pois maasta.

Rekkoja näkyivät syynäävän läpivalaisulaitteella. Olivatko etsinnän kohteena laittomat matkustajat? Siinä tapauksessa oli hyvä, ettemme sisustaneet ystävällemme Jorgokselle omaa matkustamoa peräkärryyn, kuten hän suunnitteli. Ystävämme ei halua lentää, mutta eksoottinen Suomi houkuttelisi käymään.

Laiva oli myöhässä. Satamaan kertynyt odottelijajoukko, mm. satakunta italialaisnuorta, tervehti jokaista yön pimeydestä saapuvaa laivaa hurraamalla, mutta pettyä saimme monta kertaa. Igoumenítsa olisi pitänyt jättää yhden aikaan yöllä, mutta Cruise Olympia saapui vasta aamukolmelta. Olikohan moottoreissa jotakin ongelmaa, sillä perillä Anconassa olimme melkein viisi tuntia myöhässä, seuraavana iltana.

Meillä oli majapaikka varattuna. Keskellä avaraa maaseutua, kukkulan laella, meitä odotti menomatkalta tuttu Il Pozzo Fiorito, ”Kukkivan kaivon majatalo”. Omistajat Simone ja Laura tervehtivät meitä pariviikkoisen pikkuprinssinsä kanssa.

Kävimme hakemassa kylästä aitoa italialaista pizzaa. Illastimme keskellä hiljaisuutta, kynttilöiden valossa, ihan omalla porukallamme tässä upeassa, vanhassa kivitalossa. Nukkumaan pääsimme tuttuun, keltaiseen kammariin, samaan kuin menomatkalla. Koiria ilahdutti vilpoinen, vihreä puutarha helteisten päivien jälkeen. Aito nurmikko tassujen alla! Voi riemua!

Kolmantena matkapäivänä ylitimme Alpit. Elokuun alkupäivinäkin pohjoisilla rinteillä näkyi lumen rippeitä. Kummastelimme niitä, mutta kännykän GPS paljasti korkeuden moottoritielläkin olevan yli 1300 metriä merenpinnasta, joten eipä ihme, jos ylempänä oli jäätiköitä.

Puolen Italian mittaisen pitkän loivan nousun jälkeen Itävalta tuntui olevan yksi nopeasti ohi hurahtava alamäki. Saksan puolella piti alkaa jo katsella, kuinka pian se majapaikka sieltä vastaan tuleekaan. Nesselwang ei tuntunut muuttuneen tippaakaan vuodessa, vaikka ihan samaa huonetta Zum Alten Reisenbach ei meille tänä kesänä tarjonnut.

Saksalainen sapuska maittoi, kastike lihan kera oli pitkästä aikaa ihanaa. Jykä nautti paikallisesta oluesta. Koirat ilakoivat niityillä, mutta poimivat sieltä mukaan punkkeja. Kaksi viikkoa aiemmin annettu loisten torjunta-aine tuntui olevan vielä voimissaan, ja nypimme karvaooppeleista muutamia verimaistiaisiin kuolleita öttiäisiä. Punkkipihdit tosin jäivät Koutsounariin, tuli todettua.

Saksan läpiajo oli tylsää. Kuski onneksi pysyi virkeänä, sillä rekkajonossa pujotteleminen teetti tasaisesti työtä. Matkalla oli paljon tietyöosuuksia, joilla kolmikaistaisen tien äärivasen kaista oli pelottavan kapea, ja vastaantulijoista erotti vain heijastinlippusiima muovitolppien välissä. Moni jänisti sitä ja jäi köröttämään rekkojen vierelle ja väliin, jolloin meno muuttui mateluksi.

Jykällä on onneksi armeijan rekkakortti ja sen verran kokemusta peräkärryn kanssa ajamisesta, että uskalsi ajaa vasenta kaistaa ruuhkapaikkojen ohi. Niinpä emme myöhästyneet laivastamme, vaan olimme perillä noin tuntia ennen lastausta, joka alkoi puoli yhdeltätoista.

Sää viileni tasaisesti pohjoista kohti edettäessä. Nesselwangin vilpoisen aamun jälkeen lämpötila nousi 28 asteeseen, mutta illalla Travemündessa asteita oli enää alle 20. Pilvipeite tuli vastaan pohjoisessa, missä se kurotti mereltä manteren päälle ja suhautti pari pientä kuuroakin viimeisen sadan kilometrin matkalla. Ensimmäinen sateemme sitten huhtikuun!

Laps’ Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa…?

Saksan rannikolle sade ei jäänyt, vaan puolentoista vuorokauden merimatkamme ajan taivas pysytteli harmaassa peitossa. Helsinki, lauantaiaamuna 6. elokuuta, kastoi meidät jälleen suomalaisiksi tihkusateella. Ensimmäiset kolme viikkoa kotona satoi joka päivä kahta poikkeusta lukuunottamatta.

Vuosaaressa teimme mutkan tulliin, jossa selvitimme, mikä MiTon tilanne kreikkalaisine kilpineen on. Saamme ajaa niillä maksimissaan puoli vuotta, jos aiomme vielä palata niiden kanssa Kreikkaan. No, sitähän ei tiedä, joten ainakin toistaiseksi auto kulkee GR-tunnuksilla. Myöhemmin on edessä katsastus ja rekkarien vaihto, mutta sen siis ennättää.

Iltapäivällä olimme lopulta kotona. Piha näytti tutulle. Nurmikko oli ylipitkä, vaikka lapset olivat leikanneet sitä, vettä oli piisannut. Kukkapenkit puskivat perennaa, luonnon- ja puutarhamallista. Iida oli odottamassa tulijoita, oli tullut laittamaan vesivaraajan lämpiämään.

Koirat olivat hämmästyneitä kömpiessään puutuneilla kintuillaan autosta. Seuraavan tunnin ne kulkivat nenät nuuskuen haistelemassa kaikkea. Varmaan ne saivat hyvän tilannekatsauksen siitä, millaista elämää pihapiirissä oli talon tyhjillään ollessa ollut. Ehkä tietävät paremmin kuin me, mikä oli laukaissut valvontakameran ne kerrat, kun kuvassa oli vain autio piha. Jänis vai kissa?

Matkan laskelmia

Moni on kysellyt, mitä automatka Kreetalle saakka maksaa, joten nyt vähäsen räknätään. Ajo Koutsounarista Vehmersalmelle 7,7 l / 100 km keskikulutuksella (muistakaa se peräkärry!) tarkoittaa 200 litraa bensiiniä ja euroina vähän vajaata 300 euroa. Tietulleja piti maksaa yhteensä pyöreästi 95 euroa.

Laivamatkat lohkaisivat meidän perheellämme ison osan koko reissun kulungeista: kun matkaa tehdään auton ja kärryn kanssa ja majoitutaan lemmikkien kanssa hyttiin, euroja hupeni yhteensä hieman yli 1930. Kaksi hotelliyötä ja koiramaksut päälle tekivät satasen lisää.

Voi siis sanoa, että reilulla kahdella tonnilla taitoimme tuon välin. Asuntovaunu tai matkailuauto tulee laivoilla jonkin verran kalliimmaksi, pelkkä henkilöauto ja yöpyminen kansipaikoilla pienentäisivät kustannuksia vastaavasti paljon. Jos hintaa vertaa kahden hengen lomareissuun matkatoimiston valmismatkoilla, niin eipä eroa paljon tule. Lyhyelle lomalle kannattaa tietysti lentää, ajansäästö on huomattava.

Kotoutumista Suomeen

Ensimmäiset päivät kotona toimiminen oli samanlaista kuin sellaisessa unessa, jossa ajaa autoa, mutta kaikki namikat ovat väärissä paikoissa. Missä meillä on kahvipurkki? Pidettiinkö me kuminauhoja jossain tietyssä lokerossa? Pitikö minulla olla täällä ne vanhat lenkkarit vai heitinkö ne pois?

Talo oli pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta käyttöön otettaessa vanha vesiputkisto alkoi vähän oireilla. Remonttia siis tiedossa. Lämminvesivaraaja vaihtoon, kiuas on näköjään saunottu puhki, matot on pakko pestä, satoi vaikka akkoja…

Matot kuivatettiin olohuoneessa takan ääressä, koska vettä tuli jatkuvasti. Omenat ja luumut varisivat maahan, sillä kun ei satanut, ampiaiset kuhisivat niiden kimpussa. Lissu totutteli ajamaan taas sadan kilometrin päivittäistä työmatkaa.

Vaatetuksen valitseminen tuntui hankalalta. Olihan meillä ollut Kreetalla näin viileää viimeksi helmikuussa. Mutta saunominen oli ihanaa! Ja pitää myöntää, että karjalanpiirakkaa ja hapankorppua tuli ostettua.

Ystävät ja sukulaiset ilmaantuivat pihaan ja puhelinlangoille ja lievittivät sitä ikävää, joka sosiaalisten kreetalaisten jäljiltä jäi kalvamaan. Tuli vahva tunne siitä, että nyt meillä on kaksi kotimaata.

Jos Suomi olisikin valoisa, lämmin ja täynnä iloisesti rupattelevia ihmisiä niin kuin hetkittäin noina syyskuisina päivinä, mikäs olisi ollessa. Mutta kun ei jaksa tykätä sateesta, lumesta, itikoista ja autiudesta, joka syntyy siitä, että ihmiset piiloutuvat koteihinsa eivätkä siedä muita likelle.

Pikku hiljaa Suomen kesä kääntyy syksyksi, valo vähenee, ilma kylmenee. Sade ajaa sisätiloihin. Valokuvien ja videoiden järjestäminen tuo Kreetan taas lähelle, ajatuksiin ja uniin. Tieto siitä, että Koutsounarin loputon ranta paistattelee auringossa ja tutut tavernat sykkivät elämää iltaisin, lämmittää kuin kuppi vuoristoteetä. Syysloman ja joulun matkaliput on jo varattu. Ystävät Kreetalla, pian taas tapaamme!

Kiitos blogin lukijoille! Sapattivuosi on nyt takana. Blogi saanee vielä muutamia muisteluita syksyn ja talven mittaan. 

Koti-ikävä – Kreetalle!

Suunnilleen huhtikuusta lähtien on takaraivoa raaputellut jääpuikko. Tämä ihanuus loppuu joskus, tätä ei kestäkään loputtomiin. Täytyy palata Suomeen ja kohdata talvi. Pimeä. Lumi ja pakkanen. Liukkaat. Onko pakko??!!

 

Tuttavat ovat yrittäneet herutella, eikö Kreetasta löydy mitään moittimista ja eikö Suomeen olisi edes vähäsen ikävä. Ei ja ei. No, jos tikulla kaivaa, niin saunaa on ollut ikävä, ja erityisesti Jykällä venettä. Ystäviä ja perhettä tietysti myös, mutta samanlainen ikävä tulee, kun täältä lähdemme. Niin monta uutta, mutta kallista ystävää jää kauniille Kreetalle.

Haaveiden venho horisontissa

Sauna ja vene olisivat toki vain järjestelykysymyksiä. Jos olisi oma paikka, niin saunan voisi rakentaa. Sinne lekottelemaan talvisen oliivinpoimintarupeaman päätteeksi, kun olisi joutunut olemaan kokonaisen päivän ulkosalla, ehkä vain vajaan parin kympin lämpötilassa. Veneitäkin täällä myydään, myös käytettynä ja melko edullisesti. Onhan se tietenkin täytynyt tarkistaa.

Ei siis Suomi-ikävää. Entä Kreetan ikävä? Se jäytää sydänalaa jo nyt, kun vielä tallaamme saaren kamaraa. Tulemme kaipaamaan rentoa ilmapiiriä, ihmisten sosiaalisuutta, vieraanvaraisuutta, ystäviämme. Osa heistä on kreetalaisia, osa ulkomaalaisia, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen samoista syistä kuin mekin, elleivät ole peräti asettuneet asumaan.

Ei Kreeta ole meille pelkästään kesää, aurinkoa ja merta. Minne me menemme talvella, kun ei ole tavernaa ja takkatulta? Ukkoja pelaamassa tavlia nurkassaan ja perheitä kokoontuneena yhteiseen pöytään, ehkä elävää musiikkia ja tanssia… Suomalaiseen kulmakuppilaan? Se ei oikein ole sama asia.

Tulemme ehdottomasti kaipaamaan Ierápetran lauantaitoria. Vain muutaman kerran on torireissu jäänyt väliin, useimmiten siitä syystä, että naapurit ja ystävät ovat antaneet meille yllin kyllin omien puutarhojensa tuotteita. 

Pelkäänpä, että suomalaisen hypermarketin hyvin varusteltu hevi-osasto ei hyytävässä hygieenisyydessään korvaa kunnon toria, multimaailmallisesta tarjonnasta huolimatta. Emme ehdi maistaa viikunoita ennen lähtöä, ja granaattiomenat, kaktushedelmät ja muut loppukesän herkut eivät nyt tule poimintatuoreina pöytäämme. Jaksaisiko vesimeloni matkustaa peräkärryssämme Suomeen?

Ystävämme Nikos sanoi, ettei voi kuvitella elämää ilman merta. Hän on syntynyt ja kasvanut sen äärellä ja tarvitsee sen lähelleen. Jos ei voi kuulla aallokkoa, niin meri täytyy ainakin nähdä horisontissa. Jykä ymmärtää, mitä hän tarkoittaa, kun on itse veneillyt pariviikkoisesta saakka. Ikinä ei ole asunut kahta kilometriä kauempana järvestä.

Pelagia-rouvan kanat
ja kukot takapihallamme

Aaltojen maaginen kohina on syöpynyt vuodessa syvälle kuuloluihin, kuten myös kaskaiden kirskutus, kukkojen kieunta ja meltemi-tuulen pauhina ja ujellus. Tulevatko ne uniin, sitten kun pakkanen paukkuu nurkissa tai tihkusade tuhuttaa talon seiniin?

Vuoret ovat vielä vaikuttavampia kuin meri. Hakevatko silmät vielä Suomessakin jotakin taivaanrannan yläpuolelta, missä vuorten pitäisi kohota? Otava pääsee asettumaan oikealle kohdalleen eikä häviä vuorenhuipun taakse, ja kuukin asettuu suorempaan, mutta enää se ei kuvastele iltaöisin merestä, terassimme lyhty ei syty sille vilkuttamaan. Pohjoisessa silmä tavoittaa turhaan taivaalta koiran tähtikuviota ja skorpionia, eivät jaksa kiivetä Suomen taivaalle.

Taivaankappaleiden tarkkailuharrastukseen tuli Kreetalla aivan uudenlainen mahdollisuus. Suomessa hyvä tähtikirkas sää tarkoittaa yleensä talvipakkasia. Kaukoputken tähtäily ei ole mukavinta mahdollista puuhaa paksuissa talvitamineissa. Melkein silmä jäätyy kiinni okulääriin.

Aurinko painuu
Dikti-vuorille nukkumaan

Täällä tähtitaivas lepää yllämme kuin lämpöinen peitto joka yö, milloin ei kuu häiritse kumottamalla liian kirkkaasti. Linnunrata hahmottuu vaikeuksitta; kylässä ei liikaa valosaastetta synny, ja etelässä on neljäsataa kilometriä pimeää merta ennen Afrikan valoja.

Moto Guzzi ei halua talviteloille!

Moniin hyviin muistoihin sapattivapaalta liittyy moottoripyörä. Vapaudentunne konkretisoituu, kun lämmin, yrtintuoksuinen tuuli hyväilee kasvoja ja paljaita käsivarsia, ja alas jäävät laaksot ja horisontissa siintävä meri. Kun moottoripyörä sukeltaa mäntyholviin ja taas ulos rotkon reunamalle, kun haukat näyttävät selkäpuolensa mutta ylhäällä kaartelee suuri korppikotka liikkumattomin siivin, silloin sydän ei tahdo sopia rintaan.

Keskellä maisemaa
villi ja vapaa

Guzzi jää pitämään meille paikkaa. Se on päässyt Kreetan teiden makuun eikä halua palata pohjoiseen, missä ajokelejä joutuu odottamaan joskus koko kauden ihan turhaan. Sitä paitsi pitäähän meillä olla täällä ajopeli, kun palaamme, sillä palaamme takuuvarmasti!

Koutsounarin asunto on vuokrattu vuodeksi eteenpäin, ja mielessä kangastelee myös ihan oma talo ja pikku puutarha Kreetan kamaralta. Jyrki on luvannut saatella Lissun Suomi-kotiin, mutta saa nähdä, kuinka pian alkaa paluulippujen metsästys. Eläkeläisellä on vapaus lentää etelään, kun ikävä yltyy pitelemättömäksi. Ja Lissun lomillekin on varma osoite. Luultavasti Dafni lentää mukana, kun uusi kesä koittaa, jollei lähde isännän kanssa autolla jo varhemmin keväällä. Ikivanha Cara tuskin jaksaa uutta matkaa, mutta voi sekin pienessä päässään ikävöidä auringossa köllöttelemistä tai tavernan pöydän alla makoilua.

Ota vai jätä?

Parin viikon valmismatkalla voi lähtöharmitusta lykätä viimeiseen saakka, mutta vuoden projekti vaatii toisenlaiset otteet. Laivaliput ja hotellihuoneet varattiin alennusten takia jo joulukuussa ja synkisteltiin silloinkin varmaan viikko niiden takia.

Tästä lähdemme paluumatkalle

Palaamme samaa reittiä kuin tulimmekin ja yhtä haipakkaa, lähinnä koirien vuoksi. Pikku Cara alkaa vanhuuden lisäksi olla vähän sairaskin, joten turha pitkittää matkan rasituksia. Iraklionista Ateenaan, sitten Igumenitsasta Anconaan, Alppien yli Itävallan kautta Saksaan ja Travemündestä Helsinkiin. Ainoa muutos on, että Ateenasta Igumenitsaan ajamme Patran kautta emmekä pohjoisen puolelta. Kun jätämme Kreetalle hyvästit heinäkuun viimeisenä sunnuntai-iltana Iraklionin satamassa, olemme kuuden päivän kuluttua Helsingissä, viimeisellä etapilla ennen määränpäätä Savossa.

Koirien passeihin on pitänyt hankkia asianmukaiset merkinnät rokotuksista ja ekinokokkilääkityksestä, joka on pakollinen Suomeen tuotaville koirille. Haukut pitää totuttaa taas kuivamuonaan, koska matkalla ei tuoreruoka säily.

Mitä pakata mukaan, mitä jättää? Kesävaatteilla ei Suomessa tee mitään ja talvireissujen varalle voisi jemmata jotakin valmiiksi; lentolaukuissa paksut kamppeet vievät liikaa tilaa, kun talvella tulemme käymään ”mökillä”. Sandaalit jäävät, sateenvarjot tarvitaan mukaan – huonolla tuurilla jo matkalle.

”Mökille” jäävät vaatteet ja muut tekstiilit vaativat huolellisen pakkaamisen nekin. Pitää hankkia laatikoita ja niihin kuivauspatruunoita, koska talvikuukausina sisällä talossa voi tulla yllättävän kosteaa. Kun kukaan ei availe ovia ja tuulettele, voi kaapissa lomalle tulijaa odottaa ikävä lemahdus.

Peräkärry on keventynyt moottoripyörän verran. Se tarkoittaa, että saamme otettua mukaan melko monta kiloa oliiviöljyä, oliiveja, viiniä ja muita Kreetan herkkuja! Mausteet eivät paljoa painakaan. Harmin paikka: juustot eivät taida kestää viikon rahtausta mahdollisesti lämpimässä säässä. Kreetan juustoissa on taivaallinen aromi, ovathan ne peräisin taivaita hipovien huippujen asukkien, vuohien ja lampaiden maidosta.

Paljon järjesteltävää

Tuttavat ottavat kasvoilleen huolestuneen ilmeen, kun kerromme lähestyvästä lähtöpäivästä.

- Mutta tulettehan te takaisin?

Ilmeet kirkastuvat, kun Jykä veistelee vain vievänsä vaimon töihin Suomeen.

- Niin se on, toisen täytyy tehdä töitä. Ihan hyvä, että se on vaimo, letkauttaa postinkantaja. 
Lähitavernan isäntä Jannis kehuu Lissun suunnitelmaa ihan mainioksi: talvet Suomessa ja kesät täällä!
 Alfa Romeo –huollon Dimitris taas alkaa välittömästi suunnitella äijien rientoja, kun kuulee, että suomalaismies palaa talvella ehkäpä ilman rouvaa.

Osoitteenmuutos mietitytti. Toimiiko Kreetalla postin kääntöpalvelu? Suomesta lähtiessä ostimme kääntöpalvelun vuodeksi, koska se oli maksimi. Uusiminen sujui netin kautta, kun tarvitsimme vielä kaksi kuukautta lisää, mutta ihmeen jäykäksi kyseinen palvelu oli suunniteltu. Eikä se sitten toiminutkaan. Kolme kertaa meidän piti ottaa yhteyttä vanhaan osoitteeseen sitkeästi jaetusta postista ja ehkä useamminkin olisi ollut tarvetta: esimerkiksi veropapereissa oli tarraa toisen päällä tuntemattomasta määränpäästä ja väärästä osoitteesta palauttamisesta.

Kreetan suomalaisilla oli samanlaisia kokemuksia täällä muuttamisesta: osoittenmuutospalvelu on olemassa, mutta ei oikein toimi. Teimme siis, kuten neuvottiin: jututimme omaa postinkantajaamme kadulla. Hän otti autostaan lomakkeen, johon täytimme uuden osoitteen ja vielä varmisti, että olihan nyt niin, että heinäkuun jälkeen hän ei enää jaa meille postia tänne. Uskomme, että kun tämä ketjun viimeinen lenkki tietää, miten toimia, asia on nyt kunnossa. Täkäläinen posti on suorastaan yllättänyt nopeudellaan siinä kuin suomalainen epätarkkudellaan.

Kansalaiset eivät oikein vielä osaa täällä käyttää sähköisiä pankkipalveluita, mutta Jykä on perehtynyt kielenopiskelumielessä nyt niihinkin, ja saamme sähkö- puhelin- ynnä muut laskut suoraan verkkopankkiin, kuten Suomessakin. Olemme onnistuneet verkkopankin kautta maksamaan autoverotkin ajallaan, mikä ei monelta täällä onnistunut, kun konttoreihin oli jonoa. Sitten oli ratsioita ja sakkoja jaettiin.

Suomen Kelaan pitää ottaa yhteyttä ja nurkua takaisin Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Patronyymit, hyvästi! Paavon-tytär ja Urhon-poika kuittaavat. Kännykkäliittymät pitää vaihtaa päinvastaisiksi: Suomi-korttiin kaikki mausteet ja Kreikka-numero vain käytön mukaan veloitettavaksi. Emme halua turvautua pre-paidiin, koska niin monen täkäläisen tutun kanssa on vaihdettu numeroita, vaan säilytämme ne.

Vaikka Jykä palaisikin vielä ennen viileitä kelejä, täytyy syksyn tuloon varautua. Vietettyämme vuoden ilmastoa haistelemassa, tiedämme, että talvella kosteus tunkeutuu sisälle rakennuksiin, etenkin tyhjillään ja lämmittämättä oleviin. Tuuletus täytyy järjestää hyvin. Koit ja muut ei-toivotut vieraat täytyy ottaa huomioon, ja mitään säilyketölkkejä kummempia ruokatarvikkeita ei parane jättää jälkeensä.

Haikeaa on hävittää vuoden verran huolella vaalitut kukkaset terassilta, mutta uudet kasvavat suotuisassa ilmastossa taas nopeasti tilalle. Parhaillaan kypsymässä olevat chilit lahjoitetaan ystävälle, jonka suu kestää turkinpippurit. Pikkuinen musmula-puun taimi ja mahdollinen papaijan verso yrittävät matkustaa mukana. Jos ne selviävät Suomen talvista viherhuoneessa, ne saattavat joskus isompana palata takaisin, kuka ties!

Onneksi emme tehneet sitä virhettä, että olisimme alkaneet ruokkia kissoja, jotka nyt jäisivät itkemään peräämme. Sellaista on saanut valitettavasti nähdä, kun vuokrahuoneistojen kesävieraat ovat syksyllä lähteneet.

Sitruspuulle pitäisi järjestää kastelu. Odottaako meitä joululomalla pikku puu täynnä kultapalloja vai kuivunut ranka, jollaisena se tökötti saapuessamme? Vihreitä raakileita ovat oksat täynnänsä. Tuleeko niistä isona mandariineja vai appelsiineja? Ehkäpä saamme joululomalla maistiaiset! 

Luvassa koko kesäksi aurinkoista säätä

Kalokeri on kesä kreikaksi. Kalo keros taas on hyvä sää. Yhtäläisyyttä ei tarvinne ihmetellä. Ihan kivat kelit saapuivatkin taas kesäkuun myötä. Paikallisten mukaan toukokuu oli ihmeen viileä, ja saimme sadekuurojakin, tosin aika olemattomia. Nyt lämpötilat ovat hiponeet kolmea kymppiä ja uimavedetkin lämmenneet etelätuulen myötä.

Meillä ”ilmastopakolaisilla” tuli vuosi täyteen Kreetalla asumisessa. Reilun kuukauden päästä alkaa harmaa arki jälleen, kun palaamme kotimaan tantereita tallaamaan. Sitä ennen otamme kaiken ilon irti Kreetan alkukesästä –  varsinainen kesä täällä koittaa elo-syyskuussa.



Kesäkauden hedelmät alkavat kypsyä puissa ja maassa. Kyliä kiertävä myyntiauto kuuluttaa melonia, aprikoosia ja nektariineja. Ainakin aprikoosit alkavat jo maistua kypsiltä, torilta ostettu hunajameloni oli vielä pettymys. Maistui samalta kuin suomalainen markettiversio.

Lauantaitori on aarreaitta

Yksi hedelmätuttavuus on tullut lisää: musmula. Pientä, keltaista hedelmää ei Suomesta saa, sillä se ei kestä kuljettamista, joten menekki on hyvin paikallista. Mieto, parhaimmillaan aprikoosimainen mutta makeampi hedelmä viihtyi lyhyen sesongin ajan hyvin ruokapöydässämme. Yksi multaan tuikattu siemen on itänytkin.
 Suomeen mukaan musmulapuu?

Moottoripyöräillessä ei enää tarvitse pitkiä housuja, sortsit, toppi ja sandaalit –yhdistelmä riittää. Valkoinen, pitkähihainen, kevyt paita kulkee aina mukana. Se suojaa palamiselta olematta tukala.

Peipposet liversivät talven, nyt aamukonsertin hoitavat mustarastaat. Ihan pian luonnon valtaa laulu, joka tuo luultavasti lopun ikää mieleemme paahtavan auringon. Kaskaat virittelevät jo lyyriansa, heti kun lämpötila kipuaa kolmen kympin tuntumaan.

Tähän ihanuuteen voisi tottua. Suomen kesä voi olla ihan mitä vaan, kuten kesä 2015 näytti. Onneksi Kreikka ei ole Suomesta liian kaukana! Paluu kotimaahan häälyy mielessä kuin hammaslääkäriaika, paluu tänne mahdollisimman pian tuntuu melkein välttämättömyydeltä.

Ierápetra, aitoa Kreetaa

Ierapetra, josta on tullut kotikaupunkimme, on pitkästä aikaa muutaman suomalaisen matkanjärjestäjän listoilla. Kysyimme muutama vuosi sitten eräältä oppaalta, miksi Ierápetra ei ole ollut kohteena pariinkymmeneen vuoteen. Vastaus oli, että matka Iraklionin lentokentältä on liian pitkä. Nyt ilmeisesti uusi Agios Nikolaoksen ohitustie on muuttanut asetelmaa.

Suomalaisia on täällä jo odotettukin. Aika moni tavernan pitäjä ja kauppias on haikaillut sitä vanhaa hyvää aikaa parikymmentä vuotta sitten, kun suomalaisetkin olivat täällä. Tietysti sillä tarkoitetaan aikaa ennen talousromahdusta, mutta myös sitä, että suomalaiset ovat yleensä siistejä ja kohteliaita, helppoja asiakkaita moneen muuhun ryhmään verrattuna. ”Terve, mitä kuuluu?” –lause on vielä monella asiakaspalvelijalla muistissa.

Miksi Ierápetra kannattaa valita kohteeksi? Jos pitää Kreetasta mutta ei halua aivan niin turismintäyteisiin paikkoihin kuin sinänsä viehättävät pohjoisrannikon kaupungit, kannattaa tulla Ierápetraan. Kaupunki elää kesät talvet omillaan, ei tyhjene matkailijoiden lähdettyä. Toki täälläkin kesäkaudella matkailu näkyy katukuvassa. Alueen asukkaat eivät ole kuitenkaan joutuneet väistymään turistibisneksen tieltä, kuten monissa kylissä on käynyt.

Tässä pieni Euroopan eteläisimmän kaupungin esittely meidän omasta, kenties omituisestakin näkökulmastamme. Periaatteella pieni on suurta ja paikallisuus on valttia. Olemme viehättyneet nimenomaan kaupungin siihen puoleen, joka ei ole pikkusievää somistusta vaan henkii aitoutta. Muutama vinkki seikkailuun!

Kali oreksi – hyvää ruokahalua!

Emme kovinkaan paljon käy varsinaisesti syömässä kaupungilla, koska kokkailemme kotosalla tai kävelemme oman kylämme tavernoihin; kaupunki on asunnostamme automatkan päässä. Ystävien kanssa on käyty kuitenkin istumassa iltaa viinin ääressä, mikä vastaa pientä ateriaa hyvinkin. Oluen tai viinin kyytipoikana on tapana tuoda tarjolle mezedakia, pikku purtavia.

Hyviä iltapäiväviinipaikkoja on paljonkin. Me viihdymme vähän rauhallisemmissa ympäristöissä, joissa paikallisetkin käyvät. Talven mittaan olemme saaneet kelpo paikallisopastusta, milloin "tuplapariltamme" Lissulta ja Jorgokselta, milloin kreikankielen sparraajaltamme Nikokselta.

Esimerkiksi Odeion, entinen musiikkikoulu sisäpihoineen, on kiva paikka. Avoinna noin kuudesta iltamyöhään. Odeion löytyy, kun kävellään kävelykatua rannasta sisälle keskustaan. 



Kävelykatu ”alkaa” vapauden aukiolta, Plateia Eleftheriulta. Sille ei löydy nimeä katukylteistä, ja painettu kartta ja Google antavat eri nimet. Toinen pää ulottuu taksiaseman tienoille ja toinen päättyy Lashtenous-kadulle. 

Kun Lasthenous-katua jatketaan vielä pari korttelia sisämaata kohti, portti Odeionin sisäpihalle tulee vastaan kauppojen välissä oikealla.

Usein olemme istuneet iltaa myös Belginillä ja Vangeliksella. Kyseinen pikkuinen, nimetön meze-paikka sijaitsee rantakadun varrella. Se löytyy Levante- ja Astrofengia-tavernojen väliltä, sen tunnistaa taivaansinisestä väristä. Belginin turkkilainen chilijuustodippi, tirokaftero, on Jykän suosikki-meze. Se on todella tulista.

Toinen erinomainen pikkuruokaa ja juomaa tarjoava baari on ”lasikoppi” kalastajasatamassa, Elvetia, ihan kirkontornin vierellä. Kesäaikaan suuri terassi tarjoaa vaihtoehdon joskus hyvinkin savuiselle sisätilalle. Kannattaa ylipäätään muistaa istumapaikkaa valitessa, että Kreikassa todellakin tupakoidaan ruokailun yhteydessä varsin yleisesti. Jos ei halua saada osaansa jonkun muun ruokahenkosista, kannattaa istua tuulettuvaan paikkaan.

Erityisen aitoa paikallistunnelmaa tihkuu keskikaupungilla Oi Kallitehnoi –taverna. Se sijaitsee Marinopoulos-marketin lähellä, kun käännytään Dimokratias-kadulta Kyprou-kadulle, rantaa kohden. Ulkonäköä ei ole kruusattu houkuttelemaan turistia, paikka on hyvin teeskentelemätön. Ruokakaan ei konstaile, mutta maistuu! Esimerkiksi falafel-pyöryköitä ja tahini-tahnaa kannattaa kysyä, vegaaniruokaa, joka maistuu kaikille.

Jos taas etsii vähän hienompia puitteita mutta aitoa paikallisväriä, kannattaa katsastaa, mahtuuko Giarakakiin. Vanhasta varastosta on tehty ravintola. Paikka löytyy, kun lähdetään Lasthenous-kadulta, yhdestä Ierápetran keskeisistä risteyksistä, jossa on mm. Germanoksen kännykkäliike. Kävelykatu johtaa aukiolta pohjoiseen. Korttelin kulmassa on vanha tullivarasto, korkean kivijalan päällä. Paikka on toteutettu varsin tyylikkäästi.

Rantakadulla suosikkikahvipaikkamme on papukaijoistaan tunnettu Lido, jossa olemme saaneet todella ystävällistä palvelua koko talven. Moni muu kahvila sulki marraskuussa ovensa. Lidon papukaijoja hoidetaan hyvin, vaikka ne ovatkin ammatiltaan turistien sisäänheittäjiä. Varoituksen sana: linnuilla on todella kova ääni ja ne saattavat haluta tulla syliin. Vähän kauempaa kuin ihan vierestä niitä on kiva tarkkailla. Toinen kaijoista saattaa puhua painokelvottomia, tosin englanniksi, eli turistit sen ovat pahoille tavoille opettaneet.

Lähes ”pakollinen” herkuttelupaikka on uimarannan pohjoispään lähellä Chocolicious, josta saa erinomaista, italialaistyyppistä mutta itse valmistettua jäätelöä. Myymälästä kadun toiselta puolelta löytyy jos jonkinmoista suklaista houkutusta. Erinomainen viilentelypaikka hellepäivänä. Kylmä frappé-kahvi, kipollinen jäätelöä ja näköala kuumalle hiekkarannalle. 

Venetsialainen linnoitus on ihan mukava vierailukohde sinänsä. Vaikka rakennuksesta on jäljellä lähinnä kulissimaiset kuoret, sieltä on hyvä näköala. 




Lähimpänä linnoitusta on kalatavernoja, joissa saa oikeasti paikallista kalaa. Ne ovat kalastajasukujen omistuksessa ja kalasatama on aivan linnoituksen takana. Olemme syöneet makoisat kala-ateriat esimerkiksi Gorgonassa ja Astrofengiassa. Gorgonan isäntä riemastuu, kun kuulee asiakkaiden olevan Suomesta!

Jos haluaa kauas muista turisteista, voi kävellä rantaa pitkin niin pitkälle kuin sitä pääsee, ohi kalastajasataman, purjehdusseuran ja koulun. Juuri ennen lasten liikennepuistoa on rannassa pieni taverna, johon turistit harvemmin eksyvät. Sen nimi on Kivotos, Nooan arkki. Siellä kannattaa syödä kalaa.

Musiikkia!

"Beggera", Vengera

Ierápetrassa on hyvä konserttitarjonta. Jos Tsi Tsi (museon takana) ja Vengera (museolta rantaan päin) alkavat täyttyä, ei kun sekaan vain! Elämys on taattu. Konsertti kreetalaisittain tarkoittaa, että otetaan pöytä, tilataan juomaa ja haluttaessa ruokaa (mezejä saa tilaamattakin) ja sitten kuunnellaan musiikkia ja seurustellaan. Tosin musiikkia soitetaan niin kovalla volyymilla, että ei siinä paljon jutella voi. 

Katsomista ja ihmettelemistä on sitäkin enemmän ainakin, kun paikalliset alkavat tanssia. Ei tarvita kuin postimerkin kokoinen tila, se täyttyy pian. Rivissä, kädet toisten hartioilla tanssijat ottavat ilon irti musiikista.

Vähän rauhallisempia tunnelmia löytyy museon takaa kahvila-kirjakauppa Parodos, joka on itse asiassa aivan Tsi Tsin vieressä, museon takana. Kahvilan isäntä ottaa iltaisin itse kitaran käteensä ja musisoi pienen yleisön iloksi ikivihreitä, jazzahtavia kappaleita. Erittäin hyvä paikka lasilliselle viiniä tai olutta.

Isoja konsertteja järjestetään esimerkiksi Apollon Palacessa, Ostriassa ja Muses’issa. Ne sijaitsevat kaupungin ulkopuolella, mutta taksimatkat on valmiiksi hinnoiteltu eivätkä ole juuri kymmentä euroa enempää. Kaikista musiikkitapahtumista tiedotetaan näkyvästi julisteissa eri puolilla kaupunkia. Netti ei ole lyönyt läpi tiedotuskanavana.

Päivisin aution oloinen, taksiasemalta uimarannan alkuun ulottuva kadunpätkä muuttuu öisin diskoksi. Sen varrella on yökerhoja toinen toistaan vastapäätä, ja sen kyllä kuulee. Korvatulpat voivat olla hyvä vaihtoehto niissä vieraileville, eikä tämä ole vitsi. 


Nuorisomme puhui elämyksestä, kun katsastivat paikallisten nuorten tapoja toukokuisena perjantain ja lauantain välisenä yönä. Eivät kuulemma ennen ole nähneet, että yökerhossa tanssitaan kansantansseja aamukuuteen. Kokemus oli nimenomaan positiivinen, paitsi että seuraavana päivänä korvat soivat.

Katse menneisyyteen

Museo on keskellä kaupunkia, sen kokoelmaan on tutustumisen arvoinen. Se ei ole suuren suuri, isoa osaa päiväohjelmasta sen paremmin kuin budjetistakaan käynti ei lohkaise. 

Ierápetran historiaan kuuluu monia käänteitä turkkilais- ja venetsialaisvalloittajineen, siitä löytyy tietoa esimerkiksi Kreeta.infon sivuilta.

Kaupunki kätkee vanhemmat kerrostumansa visusti alleen, paikalla lienee asuttu tuhansia vuosia. Kuten kirkkojen ja linnoituksen seiniä tarkastelemalla voi päätellä, varhaisempien kulttuurien rakennelmat on kierrätetty uusien monumenttien ja varmasti ihan arkistenkin rakennusten materiaaleina. Paikoin historia, pääasiassa roomalaisaikainen, kuitenkin vielä pukkaa pintaan: kaupungissa on meneillään jokunen kaivaus. Esimerkiksi Mirtokseen menevän tien varressa on kaivettu esille osa roomalaista teatteria.

Vanha kaupunki on tutustumisen arvoinen. Pikku kujilla eksyy taatusti, mutta ei joudu kuitenkaan hukkaan. Ranta löytyy aina. Toisin kuin muissa Kreetan kaupungeissa, vanha kaupunki ei ole ”museo”, jossa on vain hotelleja ja turistikauppoja, vaan täällä oikeasti asutaan. Useimpiin koteihin pääsee autolla oven eteen, kun tuntee reittinsä, vaikkei kapeista kujista uskoisi. Se on varmaan selitys alueen asuttuna pysymiselle.

Ympäristön kyliinkin kannattaa pistäytyä. Alle vuokra-auto taikka skootteri ja hurautus Vainiaan, Katohorioon tai Kentriin, ja olet uudessa maailmassa. Kasvihuoneiden ja pienteollisuuden välistä löytyy kyläidylli pikku kujineen. Ehkä aito Kreeta löytyykin juuri näistä kylistä?