Mandellon kotka nousee korkeuksiin

Nyt on vihdoin alla Moto Guzzi Nevada 750 Club, Jykällä jo toistakymmentä vuotta ollut musta ja krominkiiltävä maantieliitäjä. Monella kesälomareissulla täällä on ajettu vieraalla vuokrapyörällä, jonka oikkuihin on pitänyt sopeutua. Vaikka Guzzilla on hyvä ajella Suomenkin (uraisilla, roudankatkomilla, vesisateisilla) maanteillä, täällä Mandellon kotka tuntuu pääsevän oikeuksiinsa. Vääntö on juuri sopivaa serpentiineille.

45 asteen kallistus kurviin

Kotkaan voi melkein samastua, kun vuoristotie kaartelee yhä korkeammalle. Vapauden tunne täyttää sielun, kun meren vaahtopäät muuttuvat etäiseksi välkkeeksi ja auringon vaaleaksi haalistamat vuorten huiput tulevat yhä lähemmäksi. Pikkuserkut, haukat, huutelevat saalistushuutojaan lekutellessaan laaksojen yllä, alapuolellamme.

Retki Ano Viannokseen

Lähdimme sunnuntaiajelulle Ano Viannoksen vuoristokylään, noin neljänkymmenen kilometrin päähän. Tämä mitta on linnuntietä, mutta meidän kotkamme kaarteli varmaan tuplamäärän kilometrejä mittariinsa. Kreetalla ei tunneta sanaparia suora tie.

Ajoimme ensin Ierapetrasta Tertsaan, piskuiseen rantakylään. Alkumatka Ierapetrasta länteen ei ole mitenkään idyllinen näkymiltään, sillä rannikon alanko on kirjaimellisesti täynnä muovitettuja kasvihuoneita. Kylännimikyltit seuraavat toisiaan: Gra Ligia, Stomio, Nea Anatoli, Amoudares. Täällä asuu alueen siirtolaisväestöä, kasvihuoneiden työntekijöitä.

Oma viehätyksensä rumankauniissa Gra Ligiassa silti on, varsinkin myöhäisellä, kun ihmiset kerääntyvät viettämään yhdessä vapaata kadunvarren ruokaloihin tai asuntojen edustoille. Kyllähän tämäkin on oikeaa Kreikkaa, eivät vain turisteille tarjotut idyllit.

Mirtos muuttaa näkymät postikorteista tutuiksi. Tertsan tie alkaa Mirtoksen rannasta, joten on ajettava suoraan soman pikku kylän lävitse. Moottoripyörällä se sujuu helposti, autoilevan kannattaa varautua ahtaisiin paikkoihin. Kylää on ”sisustettu” hyvällä maulla, se on ehdottomasti viivähtämisen arvoinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan pysähtyneet ihan naapurikulmille vaan jatkoimme länteen.

Kaikki karttamme eivät edes näytä rantatietä Tertsaan, mutta kyllä se on olemassa ja vieläpä aivan hyväkuntoinen. Yhdessä kohdassa kuulemma on palanen ei-kenenkään-maata kuntien rajalla, ja siinä tien taso notkahtaa, mutta vain lyhyeksi pätkäksi.

Matkalla ihailimme rantaa. Tänne pitää tulla snorklaamaan! Rantavesi on kallioista ja kivikkoista, mutta matalaa, ihanteellista maskin kanssa uiskenteluun. Rannalla oli harvakseltaan sunnuntainviettäjiä, jotkut olivat pystyttäneet pienen leirin itselleen. Rouvat uivat hattu päässä, rupatellen, vettä polkien. Koira näkyi vahtivan vaatemyttyä rannassa.

 

Tie kulkee töyräällä rannan yläpuolella ja hiekkakivilohkareiden välistä vilahtaa mukavia, kutsuvia rantapoukamia. Kovin paljon ei uskalla kurkotella pyörän päältä, kun ei tiedä, mitä alhaalla näkee: esimerkiksi taivasta kohti osoittavat tissit. Naku-uimaritkin ovat löytäneet rauhallisen alueen.

Tertsa – rauhallinen rantakohde

Tertsa on vain muutamien savujen kylä. Hotelli tai pari sielläkin silti on, ja muutama rantataverna. Meidät pyydystettiin yhden sivustalle tarjoamalla pyörälle parkkipaikkaa varjosta, katoksen alta. Kelpuutimme kutsun ja astuimme sisään Lambros-tavernaan. Oikeastaan olimme isojen puiden muodostamassa holvissa, kevyen katoksen alla. Vierestä pääsi uimarannalle. Aurinkotuolit ovat ilmaiseksi asiakkaiden käytössä, kyltti lupasi. Kansaa niille näytti kertyneenkin, monikansallinen puheensorina leyhyi kevyen merituulen ja aurinkovoiteen tuoksun mukana. Tilasimme horiatiki-salaatin ja kylmät frappé-kahvit.

Aterioituamme kävimme kävelemässä. Kylän rantakatu ei ole juuri sataa metriä pitempi, mutta vuorta kohden lähtee pieni katu. Nuori mies Lambroksen ovelta kehotti tekemään pienen kävelyretken: viidensadan metrin päässä on pieni kirkko ja banaani- ja mangotarhoja.

Kävelimme tietä, joka seuraa jokiuomaa. Tienvarsi tarjoaa tyypilliset kreikkalaiset näkymät: silmiähivelevää kauneutta ja välinpitämätöntä ympäristöön suhtautumista rinta rinnan. Kadun varressa on roskakasaa, kanatarhaa, autiotaloa, ränsistyvää kasvihuonetta. Eräällä pihalla koristeluun on paneuduttu: pihapolun reunalle on aseteltu ilmeisesti tontilta löytyneitä vanhoja työkaluja ja jopa antiikkisilta näyttäviä pylväänpätkiä. Polku katoaa aniliininpunaisena ryöppyävän bougainvillean taakse, missä pilkottaa valkoinen pikku talo. Toisessa pihassa kuivaneiden heinien seassa kukkii runsaana ruusutarha. Valitse, näetkö ruusut vai risut. Tavernan takana puutarha puolestaan on kuin keidas kukkineen ja vesialtaineen.

Ikivanha oliivipuu kasvaa kadusta. Sen juuret ovat kolhuiset, mutta se on vuosikymmenien saatossa kasvattanut runkoonsa sellaisen mutkan, että autot mahtuvat sen sivuitse. Kylän pieni kirkko on maalattu taivaansinisellä ja valkoisella, sen hohdetta ei kärsi katsella ilman aurinkolaseja paahtavassa keskipäivän auringossa.

 

Taivaan tuuliin

Tertsasta jatkoimme ylämäkeen, muita vaihtoehtoja ei olekaan. Myöhemmin tie haarautuu rantakyliin ja ylemmäs, Iraklionin ja Ierapetran väliselle päätielle johtaville reiteille. Kartta näyttää Kalamin ja Sikologosin tiet samantasoisina, joten päätimme valita lennossa jommankumman. Risteyksen tullessa vastaan valinta oli selvä: Kalamin tie lähtee alarinteeseen, Sikologos-kyltti osoittaa ylös. Sinne!

Valinta palkittiin upeilla maisemilla. Tie kiemurti ylös karummaksi käyvää rinnettä, taakse jäivät banaanihuoneiden rumentamat rantakukkulat. Riemu tuulahti kuin vuoristotuuli matkalaisten mieliin. Vauhti oli neljääkymppiä silloin, kun voi hetken ajaa suoraan eteenpäin, mutta sekin tuntui yli kolmenkympin lämpötilassa virvoittavalta. Tämä on todella paras tapa viettää hellepäivää! Ajoasuna kypärä, toppi ja sortsit. Kuskilla ruskettuvat polvet ja käsivarret, kyytiläisellä hartiat ja selkä. Aurinkovoiteet oli levitelty, satulalaukussa varuilta pitkähihaiset, valkoiset paidat.

Erään mutkan takaa avautui maisema, joka pakotti hiljentämään ja nauttimaan näkymistä. Sikologoksen kylä hohteli valkoisena vuoren rinteellä, taustalla Dikti-vuorten karut ja kasvittomat, vaaleanharmaat huiput. Ne näyttivät olevan lähellä, mutta se on näennäistä. Yli kahteen kilometriin kohoavat huiput ovat melkein saaren puolivälissä. Täällä näköalaa ei kuitenkaan sumentanut autere, kuten merenrannan höyräkässä.

Huimaa kuudenkympin vauhtia ajelimme Ano Viannokseen, kun pääsimme himpun verran leveämmälle ja suuremmalle tielle. Juuri ennen kylää tulivat vastaan tietöistä varoittavat kyltit. Viannoksen ohitustie on melkein valmis, mutta ei vielä virallisesti käytössä. Paikalliset tosin käyttävät sitä jo. Mahtaako tie valmistuakaan tässä taloudellisessa tilanteessa?

Uusi ohitustie näkyy laaksossa oikealla

Aito vuoristokylä

Vanha tie kulkee kylän läpi ja laakson perukassa vesiuoman yli vanhan, kapean sillan kautta. Kuorma-autoille se on hankala reitti. Saa nähdä, onko uusi tie Ano Viannokselle kuolinisku vai uuden elämän alku. Siirtyykö häiritsevä tavaraliikenne pois kylänraitilta, ja pääsevätkö turistit entistä helpommin ja nopeammin vierailemaan viehättävässä vuoristokylässä? Vai ajavatko he rahat taskuissaan vain entistä nopeammin, pysähtymättä, ohitse?

 

Kylässä kannattaa pistäytyä. Heinäkuisena sunnuntaina siellä oli hiljaista, mutta tavernoita on perinteisen kylänraitin varrella useampia, mistä valita. Me pysäköimme postin edustalle ja poikkesimme alas pieneen ouzeria-kafenio-mese-paikkaan. Syynä valintaan oli suloinen sisäänheittäjä: ehkä viisikuinen koiranpentu, joka pyrki ylettämään kytkyessään portaille, lähemmäs terassilla istuvaa isäntäväkeään.

 

Silittelimme mustaa koiranpentua hetkisen ja päätimme sitten istahtaa oluelle. Muita asiakkaita ei ollut, mutta meidät toivotettiin tervetulleiksi. Saimme jopa privaatti-tanssiesityksen, kun perheen pienin, varmaan juuri kävelemään oppinut neiti nousi päiväuniltaan ja ryhtyi oitis tanssimaan telkkarin ääressä, kun sieltä tuli perinteistä, kreetalaista musiikkia. Ihan eivät tyttösen sormet vielä napsuneet, mutta kädet kohosivat pään päälle asianmukaisin elein.

Teimme pienen kävelyretken kylällä. Peruskoulu, terveyskeskus, kirkkoja vanhempaan ja modernimpaan makuun, rauta – maatalousmyymälä, kaikkea elävään kylään liittyvää. Keskustassa ja alarinteessä autolla ajettavat kadut. Ylärinteessä kapeat, käveltävät kujat, joiden varressa useita autioituneita ja romahtaneita rakennuksia. Portaat ovat ennen palvelleet aasien ja muulien kanssa kulkijoita, mutta mopot ja skootterit eivät niistä pidä. Ja koska kreetalaismieskin mielellään, siltä näyttää, valitsee ajokikseen citymaasturin, tällaiset vanhat yläkylät pikku hiljaa tyhjenevät. Ano Viannos on mielestämme kuitenkin paljon elävämpi ja oikeampi kreetalainen vuoristokylä kuin vaikkapa Kritsa, joka siihen verrattuna on jotensakin muovinen.

 

Jumalilla ei vastaanottoa tänään

Kyläkierroksen jälkeen palasimme omille jäljillemme. Poikkesimme niiltä Kato Simiin, sillä tienvarsikyltti viittasi, että siinä suunnassa olisivat Afroditen ja Heran temppelien rauniot.

Kato Simi tuli vastaan laakson päässä. Varjoisa ja vilpoisa talorypäs kohdassa, jossa vuoripurot tuovat runsaasti vettä asukkaiden iloksi. Paljon korkeita puita lisäämässä keitaan tunnelmaa. Kirkas vesi juoksi vanhaa betoniränniä pitkin kadun reunalla, talojen edustalla. Mies näytti keritsevän lammasta keskellä katua, mutta kohdalla huomattiin, että se olikin iso koira. Kesätukka talonvahdille!

Erinomaisen hyväkuntoinen, uusi asfalttitie polveili Dikti-vuoristoon kohti temppelinraunioita. Pyörän bensamittarin tankkausvalo oli syttynyt, mutta kunhan ylös päästäisiin, alas tultaisiin helposti ilman bensaa. Maisemat olivat tyypillisiä ylämaille: käkkyräisiä pinja-mäntyjä, vuohien syömiä pensaita, kukkivia timjamipuskia kuin violetteja tyynyjä, mehiläispönttöjen rivistöjä.

Sitten asfaltti loppui. Vaatimaton puukyltti, seuranaan täysin kulahtanut metalliplakaatti, osoittivat temppelialueelle. Hyljätty lippukoppi nökötti tunkkaisen ja kuuman näköisenä sorarinteessä. Ylös kiemursi tie suljetulle rautaportille.

 

Olihan raunioita vähäsen tutkittava, vaikka alue lukossa olikin. Lähde pulputtaa vettä kalliosta, pyhät paikat on koottu muinoin sen ympärille. Valitettavasti ei ollut edes alueen historiasta tarkemmin kertovia kylttejä, vain niiden jalustat. No, ehkä tämäkin paikka on auki myöhemmin kesällä, vaikka aika autiolta vaikutti.

Bensaa ei tarvittu alamäkeen, mutta se riitti kyllä Ierapetraan saakka. Temppelin rauniot sijaitsivat kartan korkeuskäyristä päätellen reilun kilometrin korkeudella, mistä hurottelimme melkein merenpinnan tasoon; ihmekös tuo siis että bensaa kului niin vähän! Ajelimme suorinta reittiä kotiin, koirien luokse, poikkeamatta Tertsan tielle. Mirtoksen kohdalla palasimme meren rantaan.

Agios Nikolaoksen suuntaan lähtisi Mirtoksesta  maisemallisesti aivan mahtava reitti Mourniesin, Malesin, Anatolin, Kalamafkan ja Kalo Horion kautta. Ehkä ajelemme sen reissun tässä joku päivä, kun taas kyllästymme helteeseen. 

Toimistovaltaa

Byrokratian rattaat rutisevat, kun suomalaiset asettuvat taloksi Kreetalle. Monen toimiston leimasimia on tullut työllistettyä! Me kun päätimme, että pelataan tätä peliä aivan protokollan mukaan. Onneksi meillä on aikaa eikä mitään muita velvollisuuksia odottamassa, joten virallinen kuviokellunta on jaksanut hymyilyttää enemmän kuin kiusata.

Taikasana on a-fi-mi

Aloitetaanpa poliisista. Suurlähetystön ohjeen mukaan pitää mennä ensimmäiseksi ilmoittautumaan paikalliselle poliisille. Hieman enemmän kuin ihmeissään Ierapetran poliisimiehet olivat, kun ilmaannuimme kyselemään, että mihinkäs me nyt sitten ilmoittaudumme. - Onko meitä kohtaan tapahtunut jokin rikos? kysyivät. Jos ei, niin huomenna voi tulla uudestaan, silloin on turvallisuuspoliisi paikalla, jos hän vaikka tietää asiasta.

Seuraavana päivänä samat poliisit olivat varmaan vielä enemmän ihmeissään: turistit todella tulivat takaisin. Sinnikkäät yrittäjät ohjattiin tällä kertaa naispoliisin juttusille. Ihmeissään hänkin: ei hänellä ole mitään syytä ottaa meiltä mitään tietoja mihinkään. No, ei sitten! Asiaan voidaan varmaan aina palata…

Poliisilaitos

Jospa sitten hankittaisiin paikalliset puhelinliittymät. Ensimmäinen operaattori ohjaa meidät ystävällisesti etsimään toista firmaa: he eivät toimi asuinalueellamme. Puhelinkaupassa, sitten kun se on löytynyt, menee hyvin niin kauan, kunnes aletaan kirjoittaa sopimusta. Meillähän on mukana passit, hyvä. Mutta meilläkö ei ole veronumeroa? Niin, mutta kun verotoimisto on ollut kiinni; tokihan me tiesimme, että veronumero on Kreikassa tärkeä juttu. Ahaa, no toimisto on varmasti auki parin päivän päästä. Kun palaamme veronumeron kanssa, saamme puhelinliittymät.

Verotoimisto sattuu olemaan auki seuraavana päivänä. Itse asiassa netin mukaan se on muuttanut naapurikaupunkiin, mutta tuttavaltamme olemme saaneet vinkin, että se kyllä toimii edelleen. Olemme jopa onnistuneet löytämään sen. Kuljimme muutaman kerran aution näköisen grafion ohitse, kun se oli suljettuna: ikkunat olivat pölyssä ja pienessä toimistossa vain muutama kirjoituspöytä. Kuulemma tämä on nyt sitä byrokratian alasajoa: ennen tässäkin kaupungissa oli kokonainen rakennus ja siinä monta kerrosta tärkeiden veropapereiden leimaamista varten.

Etsi kuvasta verotoimisto!

Verovirkailija antaa meille täytettäväksi nipun papereita ja tiedon, että meillä pitää olla myös paikallinen suosittelija, jos ei meillä kerran ole työnantajaa. Vuokraisäntä kutsutaan hätiin; onneksi hän pääsee tulemaan. Kahvilassa täytetään lomakkeita. Luonnollisesti ne ovat kreikaksi. Kysytään kaikenlaista hieman hämmentävää, kuten isän nimi ja ammatti ja äidin tyttönimi.

"Puolivälin krouvi", toimistomme kaupungilla: kahvila Veterano

Verovirastossa suosittelijamme saa kouraansa paperin ja käskyn mennä toiseen virastoon virallisesti tunnistettavaksi. Nyt tämä sujuu huomattavasti paremmin, kun on mukana kreikka-suomi-tulkki, sillä verovirkailija ei puhu yhtään englantia; toiset asiakkaat ovat ystävällisesti tulkanneet keskustelut, koska meidän kreikan taitomme tai sanakirjamme eivät riitä tähän virastoslangiin.

Virasto, jossa henkilöllisyys pitäisi tunnistaa, on lyhyen kävelymatkan päässä, lämpötila miellyttävä 27 astetta. Mutta: virasto on suljettu tänään, koska kulmilla on ollut äskettäin mielenosoitus paikallisen sairaalan sulkemista vastaan. Mutta ei hätää, poliisilaitoksella, muutaman korttelin päässä, homman pitäisi hoitua.

Poliisit tunnistavat ainakin meidät, sen näkee heidän ilmeistään. Me koetamme pysyä pokkana, vaikka tämä alkaa jo naurattaa.

Viralliset paperit saavat viralliset leimat ja palaamme verovirastoon. Pääsemme jonon ohi papereinemme. Virkailija ojentaa lisää papereita: hän unohti antaa tunnistamispaperit meillekin. Pitää mennä passien kanssa takaisin poliisille. Vuokraisäntä armahdetaan: hänen osaltaan asia on selvä.

Nyt poliisejakin jo hymyilyttää. Aiemmin toinen kahdesta konstaapelista on ollut hieman yrmynä ja vain toinen haastellut kanssamme englanniksi, nyt tämä vaitonaisempikin rohkaistuu puhumaan englantia meidän alkeiskreikkamme tueksi. Saamme aikaan pienen keskustelun siitä, mitä varten oikein olemme Kreetalla niin pitkään: Suomessa on kylmää, tänäänkin vain 5 astetta, se on kai ihan hyvä selitys.

Saamme myös leimamme, kunhan vuokraisännälle on ensin soitettu: olisi hänen sittenkin pitänyt olla paikalla todistamassa että me olemme ne, ketkä passit väittävät meidän olevan. Onneksi asia hoituu puhelimessa, olihan sama mies vasta äsken livenä paikalla. Jykän armeijaurasta lohkeaa miesten kesken jutunjuurta ja lähtiessämme olemme jo melkein poliisin vanhoja tuttuja.

Verotoimistossa virkailija syöttää nimemme ja isiemme ja äitiemme nimet ynnä muut olennaiset asiat järjestelmään, ja lopulta saamme veronumeromme eli a.f.m:t, siis käytännössä kreikkalaiset henkilötunnukset. Olemme osa Systeemiä. Tosin Jykän Systeemi tuntee nyt Jurkina, mutta olkoon: isän nimet ovat meillä molemmilla ihan oikein.

Verotoimiston leima! Sen kunniaksi jäätelöllä

Puhelinoperaattorin myyntipisteessä rattaat lähtevät liukkaaseen liikkeeseen ja tuota pikaa meille on myyty liittymät. Saamme kumpainenkin kuutisen tekstiviestiä kreikaksi siitä, millaiset ominaisuudet liittymällämme on: olemme kyllä kuulleet saman jo englanniksi, mutta ovatko nämä suomeksikaan kovin yksinkertaisia asioita? No, nähtäväksi jää, riittääkö esimerkiksi perheliittymän melko pieni mutta hinnakas nettiaika meille. Toisillemme soittelemme ilmaiseksi.

Osoite tai sähkölasku?

Seuraavaksi haluamme avata kreikkalaisen pankkitilin, jotta paikallinen asioiminen olisi sujuvaa ilman kaiken maailman siirtokuluja. Pankkivirkailija, jonka sukunimi on Kauris, eli tästä lähtien meille herra Poro, puhuu hyvää englantia. Meiltä kysellään passit ynnä muut, mutta sitten tökkää: meillä pitäisi olla joko vuokrasopimus tai johonkin osoitteeseen maksettu sähkölasku osoittamassa, että asumme nyt täällä. Lisäksi tarvitaan todistus molemmilta siitä, että meillä on jokin tulonlähde.

Vuokrasopimus onkin jo ollut työn alla, sitä varten on vuokranantajamme varannut ajan kirjanpitäjälleen. Käväisemme ostamassa printterin, jotta saamme sähköpostista tulostettua kuitit palkoista. Koti alkaa näyttää enemmän toimistolta kuin kodilta, kun kaksi läppäriä ja printteri valtaavat ruokapöydän. Sittemmin kopiokone osoittautuu vallan mainioksi, koska tuon tuosta tarvitaan kopioita milloin sähkölaskusta, milloin passista tai ammattiyhdistyksen jäsenkortista.

Kotitoimisto

Seuraavana päivänä istumme muutaman tovin kirjanpitäjän toimistossa frappéa imeskellen ja sitten olemme taas paria asiakirjaa rikkaampia. Herra Poro ottaa meidät uudelleen vastaan viileässä pankkisalissa ja tekee meille pankkitilin. Saamme myös pankkikirjan, ja nostalgia tuulahtaa takaraivosta: muistatteko vielä Leijonakantisen?

Ihan pankin vieressä on posti ja päätämme käydä kysäisemässä, saisimmeko nyt oman postilaatikon, kun meillä on virallinen osoite. Tähän asti posti on käännetty tulemaan naapuriin. Täällä ei pikkukylillä pelata kadunnimillä saati talonnumeroilla, vaan Kusti tietää, missä kukin asustaa ja polkee perille.

Postissa syntyy pienenpuoleinen mellakka, kun saavumme. Sattumoisin kylämme postiljoonas on juuri paikalla ja hän tulee takomaan Jykää selkään: sinä siis olet se mystinen Jyrki, jolle tulee postia hankalalla osoitteella. Kylässä sattuu olemaan kaksi saman nimistä miestä kuin meille neuvottu naapuri. Meitä on jo pino kirjeitä odottamassa, kun ei ole tiedetty, kummalle Aristokselle ne viedään.

Virastokierros jatkuu taas juhannusaattona. Nyt on vuorossa sähkölaitos. Pitää olla kopio veronumerolapusta, passista sekä maksetusta ennakkolaskusta. Lasku haetaan sähkölaitokselta, josta lähdetään virastokierrokselle. Onneksi pankissa, jossa lasku maksetaan tiskillä, suostuvat ystävällisesti ja ilmaiseksi kopioimaan passit, ei tarvitsekaan mennä erikseen kirjakauppaan sitä varten, kierros lyhenee.

Palaamme tekemään kontrahtia ja antamaan isän nimet myös sähkölaitoksen tietoon, mutta sitten kaikki näyttää olevankin kohdallaan. Hieno juttu, sillä osoitteellinen sähkölasku on melkein yhtä tärkeä asiakirja kuin henkilötodistus.

Sähkölaitoksella huvittaa eräs kreikkalainen piirre, joka on kuin paluu 70-luvulle: tupakkia kuluu tuplasti niin paljon kuin papereita leimataan, ja se on paljon se. Sähkölaitoksella vain yksi virkailija kolmesta polttaa, mutta antaumuksella ja tauotta. Samoin oli poliisilaitoksella. Konstaapeleiden päiden yläpuolella oli suuri kyltti, jossa tupakointi kiellettiin, ja alla oli mainittu oikein pykäläkin. Silti sinipaidat pistivät sätkät sauhuamaan.

Käymme taasen myös kirjanpitäjällä, joka laatii meille nyt paperin, jolla saamme verovirastosta koodin, jolla voimme liittää kirjanpitäjän laatiman kansion verotiedostoomme. Vaikka emme täällä ole tienaamassa emmekä maksamassa tuloverojakaan, voimme jatkossa asioida vaikkapa sellaisten isompien ostosten kanssa, joista menee veroa. Mitähän ostaisimme? Mukana ovat jo auto ja moottoripyörä. Jykä voisi vaikka haksahtaa purjeveneen ostoon. Tai ehkä ostoslistalla voisi olla merenrantahotelli? Niitä näyttää olevan myynnissä. Mutta jospa jalat pysyisivät kuitenkin ihan maan kamaralla hankintojen suhteen. Rahanreikiä taitaa riittää ilman sen suurempia pilvilinnoja.

Kulkupelit Kreikan kilpiin

Virastokäyntejä riittää vielä: on käytävä tullaamassa kyseiset mukana tulleet ajopelit ja muuttamassa ne Kreikan kilpiin. Sitä varten on poistuttava jo tutuksi tulleesta Ierapetrasta, sillä sieltä on tulli suljettu, valtion säästöleikkaukset vaikuttavat. Alueen tullin toimipiste on Agios Nikolaoksessa, aiemmilta reissuilta tutussa suomalaisturistien rakastamassa lomakohteessa.

Agioksen tullivirkailija, ystävällinen rouva Gravvani, neuvoo meitä rauhallisesti englanniksi. Meidän pitää mennä molempien ajoneuvojen kanssa Iraklioon, ja siellä meitä auttaa herra Dakanalis, jolle rouva G. soittaa ja valmistelee asian puolestamme. Herra D. ei ole varsinaisesti tullin palkkalistoilla, mutta hän on tärkeä ratas: hän hoitaa paperityön, jotta tulli voi antaa leimansa. Rouva Gravvani kiittelee meitä lopuksi, että haluamme asua Kreetalla ja tutustua elämään täällä. Yllätymme ja ilahdumme.

Kesäkuun viimeisenä maanantaina sitten ajamme peräkanaa Kreetan pääkaupunkiin, Jykä moottoripyörällä ja Lissu autolla. On varsin mielenkiintoista yrittää ajella navigaattorilla, kun täkäläiset kaupungit eivät muutenkaan ole ihan ruutukaavassa ja satelliittiyhteys tuntuu olevan koko ajan myöhässä. ”Käänny jyrkästi vasemmalle” – ai siis olisi pitänyt kääntyä. No, lasketaan uusi reitti…

Tulli löytyy lopulta satamasta, kuten rouva Gravvani oli neuvonut, mutta vasta toista kertaa kysymällä. Kas kun kyltit ovat puun takana tieltä katsottuna. Kysymällä löytyy myös herra Dakalanis, joka tiesi jo rouva Gravvanin puhelun perusteella odottaa meitä.

Tullirakennuksen käytävällä sijaitsevassa ”toimistossa”, todellisessa avokonttorissa siis, herra Dakalanis pyörittää paperimme kuntoon. Olemme osanneet varautua kaikin mahdollisin kopioin, ja herra D. ilahtui silminnähden, kun meillä on kaikki paperit, mitä hän vain keksii kysyä. Jopa moottoripyörän moottorin numerosta Jykällä on kännykässään valokuva, koska hän oli arvannut, että sitä tullaan kysymään.

Kun homma pääsee vauhtiin, hieman jörö herra D. muuttuu oikein aurinkoiseksi. Saamme eteemme frappét ja vesipullot ja papereita allekirjoitetaan ja leimataan. Isien nimet liitetään tullin tietoihin. Jossakin vaiheessa herra D. naureskelee ja toteaa, että näin paljon papereita, mutta tämä on Kreikka. Onkos Suomessa näin paljon vastaavaa paperinrapistelua? Ei varmaankaan.

Lissu oivaltaa: Suomessa kaikki on nykyään Internetissä. Mutta kun on tekemisissä netin kanssa, ei voikaan ongelmien tullen kysyä neuvoa virkailijalta, niin kuin täällä. Vastaus tuntuu ilahduttavan herra D:tä.

Mutta ihan totta: onko muka parempi laittaa kaikki nettiin tai valtakunnallisiin palvelunumeroihin, kuin pitää ihmisiä töissä toimistoissa leimaamassa papereita? Sääliksi käy esimerkiksi suomalaisia vanhuksia, jotka joutuvat asioimaan byrokratian parissa. Jos netti ei ole käytettävissä, ei voi kuin jonottaa puhelimessa kasvottomalle virkailijalle jossakin toisella puolella valtiota. Se kai on edessä kreikkalaisillakin, jos vaaditut säästöt on pakko viedä läpi. Tänään täällä toimii vielä konkretia: leimoja paperiin.

Vierähtää viikko, kuten oli ennakoitu, ja sitten herra D. soittaa meille uimarannalle. Auton paperit ovat kunnossa, moottoripyörän eivät vielä. Nähdään huomenna Irakliossa.

Tulli perii meiltä n. 900 euroa tuontimaksua Mitosta. Maksutapa käteisellä. Avokonttori ei tunne maksupäätteitä. Mahtava setelirulla herra D:llä näyttää olevankin taskussaan, se on rullattu auki ja kiinni jo useita kertoja, kun eri asiakkaat ovat pistäytyneet työpisteellä. Nyt se lihoo meidän tänä aamuna pankkiautomaatista lypsämistämme viiskymppisistä. Kuitti kirjoitetaan tarkasti.

Saamme ohjeet etsiä 1) KTEO eli katsastuskonttori ja 2) MIHANOLOGIKO eli rekisteritoimisto Agios Nikolaoksesta. Jaa osoiteko? Herra D. ei tiedä sitä, mutta meidän tarvitsee vain mennä Agiokseen ja kysyä. Se nyt on niin pieni kaupunki, että kaikki tietävät neuvoa meidät oikeaan paikkaan. Herra D kuitenkin kirjoittaa meille sanat kreikaksi lapulle.

Kilpirumba

Seuraavana päivänä sitten lähdemme aamutuimaan vuorostaan Agios Nikolaoksen suuntaan. Sinne on onneksi vain kolmen vartin ajomatka. Emmekä ehdi kuin matkan puoliväliin, nippa nappa ulos Ierapetran alueelta, kun I.K.T.E.O –kyltti käännyttää meidät sivutielle. Uusi, hieno, yksityinen katsastusasema ottaa meidät vastaan – maanantaina. Tänään, perjantaina, on täyttä.

Maanantaina ajelemme kymmeneksi katsastusasemalle. Meiltä kysytään, millaiset kahvit haluamme ja valitsemamme kuumat kahvit kuitataan, että suomalaiset, kylmän maan asukkaat, juovat tietenkin kuumaa kahvia. Istumme sitten baarijakkaroilla lasiseinän edessä seuraamassa, kun Mitoa testataan. Laitteet näyttävät olevan viimeisen päälle. Ainakin tämä elinkeinohaara taitaa kukoistaa lamasta huolimatta: katsastuskonttorikeskittymässä on puolenkymmentä liikettä ja valitsemamme firman ovi käy tasaiseen tahtiin.

Mito testissä, kuskit kahvilla

Ystävällisesti palveleva nuori henkilökunta selvittelee automme paperit ja antaa meille hyvät eväät: Ierapetrasta löytyy mihanologiko eli rekisteritoimisto helposti, kun kysymme ATE-pankkia. Nykyään sitä pankkia tosin ei ole, mutta kaikki tietävät, missä se ennen oli. Toimisto on sen lähellä, sitä voi sitten kysellä seuraavaksi.

Entinen ATE sattuu nykyään olemaan sama, jossa meillä on uusi tilimme. Se on helppo löytää. Pankin kulmalla on poliisi, niin kuin olemme huomanneet joka pankin lähettyvillä näinä päivinä olevan. Pankit ovat virallisesti kiinni ja ihmisten tunteet kuumina. Ainakin Ateenassa, ei kriisi täällä juuri tätä poliisien läsnäoloa enemmän näy katukuvassa. Konstaapelilta on luontevaa kysäistä etsimäämme toimistoa, ja hän neuvoo ystävällisesti.

 

Löydämme virastorapun, mutta ei siinä lue mihanologikoa. Mennään peremmälle lukemaan ovien kylttejä. Ensimmäinen ei tärppää, mutta sitten löytyy oikea, savuinen konttori. Kuullun ymmärtäminen on kovilla, kun virkailijan englanti on hyvin kankeaa ja kreikka epäselvää. Pikku hiljaa asiat kuitenkin selviävät. Meiltä kysytään ihan aluksi, olemmeko ilmoittautuneet poliisille. Sanomme, että kyllä yritimme, mutta he eivät ruvenneet kanssamme millekään. Kulmakarvojen kohauttelua ja käsien levittelyä: no, minkä sille sitten voi. Passi ja isän nimi, saadaan paperityöt alulle.

Hissun kissun rattaat raksahtelevat, kuluu aikaa ja tupakkia. Välillä palvellaan jonosta toiset asiakkaat, joilla on lyhyemmät bisnekset. Aina ei erota, kuka on täällä töissä ja kuka asiakkaana, tuoleja siirrellään pöytien takaa asiakkaiden alle, tai joku virkailijoista istahtaa muitta mutkitta tiskin etupuolelle ja alkaa käydä läpi paperipinojaan. Sen olemme myös huomanneet, että ei tarvitse olla kyseessä virkailijan ystävä tai tuttava, vaikka kuulumiset kysellään puolin ja toisin; se vaan kuuluu kuvioihin. Viehko piirre.

Lopulta käsissämme on pieni post-it-liimalappu, tuleva rekkarinumeromme ja summa: 75 e. Se pitää käydä maksamassa pankkiin, sitten prosessi etenee. Ilmeisesti maksu kilvistä.

Pankit ovat virallisesti kyllä kiinni, mutta silti käytännössä auki: siellä voi käydä maksamassa laskuja suoraan tililtä. Ihmiset myös hankkivat nyt pankkikortteja käyttöönsä, päivittäinen 60 euron nostoraja ei koske pankkikorttimaksuja vaan ainoastaan käteisnostoja. Niinpä nyt tehdään kuulemma isojakin ostoksia, kun ihmiset yrittävät pelastaa säästönsä pankkien mahdolliselta konkurssilta sijoittamalla kiinteään omaisuuteen.

Pankin kassa on ymmällään lappusemme kanssa, vaikka tämän piti olla selvä juttu. Itsekin ihmettelimme, kun lapussa ei ollut edes tilinumeroa. Mies sanoo päätään raapien, että meidän pitää kääntyä tässä ensin kirjanpitäjämme puoleen ja saada häneltä tuloste, jonka kanssa sitten voimme tulla maksamaan maksua.

Päätämme lainata vuokraisännän kirjanpitäjää. Kipitämme jo tuttua kadunvartta toimistolle. Siellä meitä tervehditään kuin vakioasiakkaita ainakin ja kuulumiset kysellään joka pöydän takaa. Asiamme kuultuaan konttoristi koppaa puhelimen kouraansa ja pirauttaa rekisteritoimistoon. Siis mitä näiden suomalaisten olisi nyt pitänyt olla maksamassa ja mihin?

Asia selviää, menimme lappuinemme väärään pankkiin. Jäi ymmärtämättä se pikku seikka, että  maksu piti maksaa aivan tietynmerkkiseen pankkiin. Saamme neuvot, miten sen löytää. Kiitämme ja ravaamme taas pitkin katuja. Oikeassa konttorissa jonotamme vain hetken, ennen kuin meiltä kysytään asiamme, ohjataan vapaalle virkailijalle ja pääsemme maksamaan kilvet. Kuitin kanssa kiiruhdamme takaisin rekisteritoimistolle.

Saamme ystävälliset moitteet: mitenkä me nyt lähdimme väärään pankkiin. Asiamme kuitenkin nytkähtää uuteen vauhtiin. Mutta ei vielä kilpiä Mitoon: huomenna aamulla menette Agiokseen verotoimistoon maksamaan liikenneveron. Ierapetran verotoimisto on nyt kokonaan suljettu.

Päätämme ottaa verotoimistoreissun lomailun kannalta eli lähdemme matkaan moottoripyörällä. Mukava ajella kaunista Mirabello-lahden reunamia kiertävää tietä ja bongata tuttuja paikkoja. Valitsemme tarkoituksella vanhan tien. Verovirasto tupsahtaa vastaan ihan kaupungin laitamilla, keskustan ruuhkaan ei tarvitse mennä etsimään parkkipaikkaa. Vilpoinen toimisto on rauhallinen, olemme varhain liikkeellä – yhdeltätoista – ja saamme verot maksettua helposti. Ensimmäiseltä luukulta kysymme, mihin tällä paperilla mennään, toisella luukulla annamme papereiden lisäksi tiedostoihin isän nimen ja saamme leimat, ja ensimmäiselle luukulle palaamme maksamaan. Pankkikortti käy, totta kai. Onnistuneen virastokäynnin jälkeen palkitsemme itsemme kahvilla ja pinaattipiirakalla alakerran caféssa.

Sitten hurautamme Ierapetraan. Täälläkin toimisto on lähes autiona, vain yksi virkamies paikalla. Ojennamme leimatut paperit ja sitten se hetki koittaa: saamme Kreikan kilvet Mitoon. Koska olemme tyhjässä toimistossa, ilkeämme kysyä lupaa saada ottaa valokuvan. Laskemme leikkiä: nyt ollaan kreikkalaisia. Virkailijaa naurattaa.

Tähänhän tämä ei pääty: vielä on sama hölkkä tiedossa moottoripyörän kanssa. Toivottavasti kaikki menee entistä mutkattomammin, mutta edelleen ilman kravattia. Niuhottamaan tänne ei ole tultu ja kaikesta tästä byrokratiastakin olemme saaneet ihan mukavia elämyksiä ja arkipäivän jännitystä. Kielitreenistä puhumattakaan.

Ystävien kanssa tunnelmoitiin katsomalla You-tubesta vanhan kunnon Speden sketsi Yritysapuvirastosta. Sille oli hauska nauraa ouzo-lasillisen ääressä.

Kielitaito koetuksella

Asenne kohdallaan

Yksi tavoite tällä Kreikka-vuodellamme on hankkia jonkinmoinen auttava kreikankielen taito. Yritämme vasiten hankkiutua tilanteisiin, joissa pääsemme puhumaan paikallisten kanssa. Tietysti se useimmiten tapahtuu palvelutilanteissa, ja esimerkiksi tv-uutisten ymmärtämiseen meillä on vielä pitkä matka. Vaikka kreikankielemme on korkeintaan peruskouluruotsin tasolla, saamme tosi mukavaa palautetta yrittämisestämme, mikä kannustaa yrittämään lisää.

Tämä tulee vastaan ihan arkiasioissa. Esimerkiksi autohuoltamossa omistaja kysyi, missä olemme oppineet kieltä. Toki olimme valmistautuneet keräämällä asiasanaston, kun emme uskaltaneet luottaa siihen, että täkäläinen härskihartikainen ryhtyy asioimaan englanniksi.

Kun kerroimme, että olemme opiskelleet Suomessa, mies ryhtyi oitis kehumaan asennettamme: kun tullaan johonkin maahan, pitäisi olla kiinnostunut sen kielestä ja kulttuurista. Tämä Dimitris ei oikein hyvällä katso niitä ulkomaalaisia, jotka saattavat oleskella täällä pitkäänkin, mutta asettuvat muiden maanmiestensä kanssa samaan yhteisöön ja ovat tekemisissä etupäässä vain keskenään. Itse hän ei voisi asua jossakin ilman, että ymmärtää maan kieltä.

Meille yleensä aletaan puhua täällä englantia tai saksaa, koska saksalaisia kylällämme on ainakin tähän mennessä ollut enemmistö ulkomaalaisista. Vastaamme useimmiten itse kreikaksi, jolloin palaute on yleensä ilahtunut: Mistä te olette? Suomesta saakka? Ja puhutte kreikkaa? Vastaamme, että vähän, olkaa hyvä ja puhukaa hitaasti niin yritämme ymmärtää.

On meillä ihan ummikkotuttavuuksiakin. Esimerkiksi Pelagia-rouva, joka asuu pihapiirissämme ainoana ympärivuotisena asukkaana. Rouvan kanssa tulee vaihdettua muutama sana päivittäin, mutta hänen murteensa on aika nopsakkaa, niin kuin toimensa pihapiirissä muutenkin. Usein oivallus tulee jälkikäteen: niinhän se rouva taisi sanoakin, että tänään on sisälläkin kuuma, kun istumme tässä terassilla kirjoittamassa. Rouva on jo viilettänyt katsastamaan kanojaan, kun olisimme valmiit vastaamaan.

Kylän postimies ei ole puhunut meille muuta kuin kreikkaa. Ensi tapaaminen oli vaikuttava: päätimme ohi kulkiessamme poiketa Ierapetran postiin kysymään, voimmeko saada oman postilaatikon. Toistaiseksi postimme tulee Pelagia-rouvan osoitteeseen, koska täällä ei tunneta katuosoitteita: postihan tulee ihmisille eikä taloille. Kyllä postimies tietää, missä itse kukin asuu.

Tässäpä piilikin pieni ongelma. Vuokraisäntämme oli arvellut, että taloon posti tulisi parhaiten sen miehen nimellä, joka on tunnettu näiden asuntojen rakennuttajana. Olimme antaneet Suomen postille kyseisen nimen via- eli kauttakulkuosoitteeksemme.

Kun menimme postiin, siellä syntyi lievä hässäkkä. Tiskin takana virkailija alkoi huutaa Jorgosta ja selitti, että Koutsounarin postimies on juuri täällä. Tämä tuli paikalle ja alkoi takoa Jykää selkään: Siinähän sinä olet! Sinulle on postia odottamassa. Kas, kun kylässä on kaksi sen nimistä miestä, jolle via-postimme on osoitettu, eikä postinjakaja ollut tiennyt, mihin kirjeemme toimitettaisiin!

Vasta jälkikäteen tajusimme, että postiljooni ei kyllä ollut puhunut sanaakaan englantia. Silti hän oli ottanut Jykän puhelinnumeron, soittaakseen joskus avrio, huomenna… Puhelua ei kyllä tullut huomenna eikä seuraavanakaan päivänä, mutta sitten satuimme tulemaan moottoripyöräilemästä juuri, kun postimies oli talomme kohdalla. Jorgos nousi autostaan ja kipaisi taas mäiskimään meitä hartioihin. Ei ole mitään teille tänään, mutta nyt löysin talon, jossa asutte. Eikä sanaakaan englantia. 

Ei postia meille tänään, mutta kuulumiset vaihdetaan postiljoonin kanssa

Voisi olla hyvä saada tähän hieman selvennystä: saa nähdä, mihin postimme alkaa tulla. Toivottavasti ei oven alitse sisään, jos emme ole kotona. Dafni-koira voisi lukea lähetyksen ennen meitä, ja saisiko vaikkapa laskun loppusummasta sitten enää selvää?

Kaupungillakin näkee laskun näköisiä kirjekuoria huolettomasti oven väliin työnnettynä tai kukkaruukun alle portaille tuupattuna. Täällä ei niin usein sada vettä, että se olisi ongelmana, mutta ihmettelen, jos tuuli ei vie kirjeitä. Lehtensä ihmiset ilmeisesti ostavat irtopainoksina, ainakin kioskit ja kirjakaupat pursuvat niitä. Kaipa postilaatikkoa ei välttämättä tarvita. Ovat ne kyllä niin pieniäkin täällä, ettei niihin edes tabloid-kokoinen lehti mahtuisi.

Postit tallessa terassin pöydällä

Mamuina matkassa

Joissakin virastoissa olemme joutuneet pärjäämään pelkällä kreikalla. Veroviraston rouva ei ainakaan suostu puhumaan yhtään englantia vaan pyytää tarpeen tullen jonkun asiakkaan tulkkaamaan. Vuokraisännän ystävälliset kirjanpitäjät taitaisivat selvitä englannilla hyvinkin, mutta he puhuvat meille hidasta ja selkeää kreikkaa ja olemme tulleet ihan hyvin juttuun.

Sellaisiakin huvittavia tilanteita on tullut vastaan, että kodintarvikeliikkeen kauppias nyökkäilee ymmärtäväisenä, kun kerromme olevamme täällä maahanmuuttajina. Hänkään ei ole täältä, vaan Ateenasta, ja on asunut täällä vasta kahdeksan vuotta. Ikään kuin olisimme samalla viivalla!

Turkista muuttanut kauppiaan rouva sitä vastoin ihan todella jakaa tunnelmiamme: nämähän eivät täällä puhu ”oikeaa” kreikkaa, kuten hän asian ilmaisee, vaan kreetan murretta. Ääntämyksissä ja sanastossa on eroja, ja rouvalta saan muutamia hyviä vinkkejä. Ei katsarola vaan tsigali, kun haluan kattilan. Suola on alatsi eikä alati. Shandi, kun kysyn miksi, mikä yleiskielessä lausutaan jati.

Kylämme tavernoissa tiedetään jo, että haluamme harjoitella paikallista kieltä. Saamme moikkauksia ohi mennessä ja kyselyjä, mitä kuuluu, entä mitä koirillemme kuuluu myös. Sää on hyvä peruspuheenaihe täälläkin. Kylläpä aeri eli tuulee, onpas sesti eli kuuma. Suomessa on krio, kylmä, joten tänään on ihan hyvä sää, kiitos kysymästä.

Vaivannäöstä vaivanpalkkaa

On hauskaa, että omalla pienellä yrittämisellä rupeaa helposti saamaan ihan vip-kohtelua.

Poikkesimme moottoripyörätarvikeliikkeeseen kypäräostoksille: hivenen liian kuuma ajella suomalaiset kypärät päässä täällä. Olimme etukäteen pohjustaneet tilannetta ja opetelleet ilmoittamaan kreikaksi, että haluamme ostaa kaksi kypärää.

Tästä murtaen mongerretusta avauksesta firmassa innostuttiin niin, että piti jatkaa elämäntarinaamme: olemme Suomesta, opiskelemme kreikkaa, asumme täällä vuoden verran ja Jykä on eläkkeellä. Liikkeen miehet esittäytyivät myös. Vanhempi röyhisti ylpeänä rintaansa, että hän on tämän kauppiaan isä. Nuorempi kertoi asuvansa naapurikylässämme, hänen vaimonsa on siellä kampaajana ja kaverilla on muuten taverna kylässämme.

Saimme kohtuuhintaiset, hyvät kypärät sekä tukun firman logolla varustettuja sytkäreitä, tarroja ja käyntikortteja. Joimme frappét, juttelimme vanhan isännän kanssa Suomen ja Kreetan sääeroista, ja loppujen lopuksi, kun hänen poikansa oli tehnyt kanssamme kaupat, pappa halusi kantaa kypärät autoomme korttelin päähän. Poika hyvästeli kättä paiskaten ja sanoi, että olipa meillä mitä vaan pyörän tai auton varusteisiin liittyvää asiaa, voimme kääntyä hänen puoleensa. Varmasti tulee tapahtumaan, jos palveluasenne on tämä. Kun ei edes puhuta mistään isoista rahasummista: kypärät maksoivat yhteensä satasen verran.

Hyvä esimerkki kielitaidon merkityksestä saatiin koiranruokaostoksilla. Tässä kohti tapahtui pieni notkahdus laadussa. Ilmeisesti juuri kielimuuri teki palvelutapahtumasta varsin lyhyen ”Ei oon”, kun meidän matkasanakirjastamme ei onnistunut löytää avainsanoja koiran erikoisruokavaliosta.

Tuttavamme pahoitteli tapausta ja sanoi, että kyseinen kauppias ei todella puhu englantia kovin hyvin, ja kehotti kysymään eläinlääkäriltä. Hän neuvoi myös liikkeen, jossa on lääkärillä mainitsemisenarvoisen lämmin asenne. Niin todella: hänelläkään ei ollut oikeanlaista ruokaa, mutta muitta mutkitta hän kilautti kollegalle ja kysyi, mitä tällä olisi tarjota.

Saimme hyvän opastuksen toiselle eläinlääkäriasemalle. Niitä on Ierapetrassa muuten melkein joka korttelissa ja ne myyvät kaikenlaista lemmikkitarviketta. Koska täällä ei pelata katuosoitteilla, lääkäri googlasi kollegan firman koneensa näytölle ja opasti meidät perille Street Viewin avulla. Hyvin löytyi liike, ja nuori naislääkäri palveli sujuvalla englannilla.

Eipä voi kuin todeta, että kokemustemme valossa täkäläinen palveluasenne on aivan erinomainen. Monesta paikasta saamme myös suosituksia toisista liikkeistä, joissa on hyvä poiketa. Siinäpä verkostoitumista parhaimmillaan. Asiakaskin voittaa: on aina hyvä päästä sanomaan, että Se ja Se suositteli teitä, ja taas on palvelu kohdallaan.

Otetaanpa esimerkki: Autohuoltamon boss kertoo, että hänen kaverillaan on taverna kylässämme. Hän haluaa vaihtaa puhelinnumeroita voidakseen soittaa ja kutsua mukaan, kun on siellä seuraavan kerran käymässä. Silloin voi kai olla varma, ettei ole tullut linssiin viilatuksi autonsa huollossa.

Dimitriksen huoltamolla