Toimistovaltaa

Byrokratian rattaat rutisevat, kun suomalaiset asettuvat taloksi Kreetalle. Monen toimiston leimasimia on tullut työllistettyä! Me kun päätimme, että pelataan tätä peliä aivan protokollan mukaan. Onneksi meillä on aikaa eikä mitään muita velvollisuuksia odottamassa, joten virallinen kuviokellunta on jaksanut hymyilyttää enemmän kuin kiusata.

Taikasana on a-fi-mi

Aloitetaanpa poliisista. Suurlähetystön ohjeen mukaan pitää mennä ensimmäiseksi ilmoittautumaan paikalliselle poliisille. Hieman enemmän kuin ihmeissään Ierapetran poliisimiehet olivat, kun ilmaannuimme kyselemään, että mihinkäs me nyt sitten ilmoittaudumme. - Onko meitä kohtaan tapahtunut jokin rikos? kysyivät. Jos ei, niin huomenna voi tulla uudestaan, silloin on turvallisuuspoliisi paikalla, jos hän vaikka tietää asiasta.

Seuraavana päivänä samat poliisit olivat varmaan vielä enemmän ihmeissään: turistit todella tulivat takaisin. Sinnikkäät yrittäjät ohjattiin tällä kertaa naispoliisin juttusille. Ihmeissään hänkin: ei hänellä ole mitään syytä ottaa meiltä mitään tietoja mihinkään. No, ei sitten! Asiaan voidaan varmaan aina palata…

Poliisilaitos

Jospa sitten hankittaisiin paikalliset puhelinliittymät. Ensimmäinen operaattori ohjaa meidät ystävällisesti etsimään toista firmaa: he eivät toimi asuinalueellamme. Puhelinkaupassa, sitten kun se on löytynyt, menee hyvin niin kauan, kunnes aletaan kirjoittaa sopimusta. Meillähän on mukana passit, hyvä. Mutta meilläkö ei ole veronumeroa? Niin, mutta kun verotoimisto on ollut kiinni; tokihan me tiesimme, että veronumero on Kreikassa tärkeä juttu. Ahaa, no toimisto on varmasti auki parin päivän päästä. Kun palaamme veronumeron kanssa, saamme puhelinliittymät.

Verotoimisto sattuu olemaan auki seuraavana päivänä. Itse asiassa netin mukaan se on muuttanut naapurikaupunkiin, mutta tuttavaltamme olemme saaneet vinkin, että se kyllä toimii edelleen. Olemme jopa onnistuneet löytämään sen. Kuljimme muutaman kerran aution näköisen grafion ohitse, kun se oli suljettuna: ikkunat olivat pölyssä ja pienessä toimistossa vain muutama kirjoituspöytä. Kuulemma tämä on nyt sitä byrokratian alasajoa: ennen tässäkin kaupungissa oli kokonainen rakennus ja siinä monta kerrosta tärkeiden veropapereiden leimaamista varten.

Etsi kuvasta verotoimisto!

Verovirkailija antaa meille täytettäväksi nipun papereita ja tiedon, että meillä pitää olla myös paikallinen suosittelija, jos ei meillä kerran ole työnantajaa. Vuokraisäntä kutsutaan hätiin; onneksi hän pääsee tulemaan. Kahvilassa täytetään lomakkeita. Luonnollisesti ne ovat kreikaksi. Kysytään kaikenlaista hieman hämmentävää, kuten isän nimi ja ammatti ja äidin tyttönimi.

"Puolivälin krouvi", toimistomme kaupungilla: kahvila Veterano

Verovirastossa suosittelijamme saa kouraansa paperin ja käskyn mennä toiseen virastoon virallisesti tunnistettavaksi. Nyt tämä sujuu huomattavasti paremmin, kun on mukana kreikka-suomi-tulkki, sillä verovirkailija ei puhu yhtään englantia; toiset asiakkaat ovat ystävällisesti tulkanneet keskustelut, koska meidän kreikan taitomme tai sanakirjamme eivät riitä tähän virastoslangiin.

Virasto, jossa henkilöllisyys pitäisi tunnistaa, on lyhyen kävelymatkan päässä, lämpötila miellyttävä 27 astetta. Mutta: virasto on suljettu tänään, koska kulmilla on ollut äskettäin mielenosoitus paikallisen sairaalan sulkemista vastaan. Mutta ei hätää, poliisilaitoksella, muutaman korttelin päässä, homman pitäisi hoitua.

Poliisit tunnistavat ainakin meidät, sen näkee heidän ilmeistään. Me koetamme pysyä pokkana, vaikka tämä alkaa jo naurattaa.

Viralliset paperit saavat viralliset leimat ja palaamme verovirastoon. Pääsemme jonon ohi papereinemme. Virkailija ojentaa lisää papereita: hän unohti antaa tunnistamispaperit meillekin. Pitää mennä passien kanssa takaisin poliisille. Vuokraisäntä armahdetaan: hänen osaltaan asia on selvä.

Nyt poliisejakin jo hymyilyttää. Aiemmin toinen kahdesta konstaapelista on ollut hieman yrmynä ja vain toinen haastellut kanssamme englanniksi, nyt tämä vaitonaisempikin rohkaistuu puhumaan englantia meidän alkeiskreikkamme tueksi. Saamme aikaan pienen keskustelun siitä, mitä varten oikein olemme Kreetalla niin pitkään: Suomessa on kylmää, tänäänkin vain 5 astetta, se on kai ihan hyvä selitys.

Saamme myös leimamme, kunhan vuokraisännälle on ensin soitettu: olisi hänen sittenkin pitänyt olla paikalla todistamassa että me olemme ne, ketkä passit väittävät meidän olevan. Onneksi asia hoituu puhelimessa, olihan sama mies vasta äsken livenä paikalla. Jykän armeijaurasta lohkeaa miesten kesken jutunjuurta ja lähtiessämme olemme jo melkein poliisin vanhoja tuttuja.

Verotoimistossa virkailija syöttää nimemme ja isiemme ja äitiemme nimet ynnä muut olennaiset asiat järjestelmään, ja lopulta saamme veronumeromme eli a.f.m:t, siis käytännössä kreikkalaiset henkilötunnukset. Olemme osa Systeemiä. Tosin Jykän Systeemi tuntee nyt Jurkina, mutta olkoon: isän nimet ovat meillä molemmilla ihan oikein.

Verotoimiston leima! Sen kunniaksi jäätelöllä

Puhelinoperaattorin myyntipisteessä rattaat lähtevät liukkaaseen liikkeeseen ja tuota pikaa meille on myyty liittymät. Saamme kumpainenkin kuutisen tekstiviestiä kreikaksi siitä, millaiset ominaisuudet liittymällämme on: olemme kyllä kuulleet saman jo englanniksi, mutta ovatko nämä suomeksikaan kovin yksinkertaisia asioita? No, nähtäväksi jää, riittääkö esimerkiksi perheliittymän melko pieni mutta hinnakas nettiaika meille. Toisillemme soittelemme ilmaiseksi.

Osoite tai sähkölasku?

Seuraavaksi haluamme avata kreikkalaisen pankkitilin, jotta paikallinen asioiminen olisi sujuvaa ilman kaiken maailman siirtokuluja. Pankkivirkailija, jonka sukunimi on Kauris, eli tästä lähtien meille herra Poro, puhuu hyvää englantia. Meiltä kysellään passit ynnä muut, mutta sitten tökkää: meillä pitäisi olla joko vuokrasopimus tai johonkin osoitteeseen maksettu sähkölasku osoittamassa, että asumme nyt täällä. Lisäksi tarvitaan todistus molemmilta siitä, että meillä on jokin tulonlähde.

Vuokrasopimus onkin jo ollut työn alla, sitä varten on vuokranantajamme varannut ajan kirjanpitäjälleen. Käväisemme ostamassa printterin, jotta saamme sähköpostista tulostettua kuitit palkoista. Koti alkaa näyttää enemmän toimistolta kuin kodilta, kun kaksi läppäriä ja printteri valtaavat ruokapöydän. Sittemmin kopiokone osoittautuu vallan mainioksi, koska tuon tuosta tarvitaan kopioita milloin sähkölaskusta, milloin passista tai ammattiyhdistyksen jäsenkortista.

Kotitoimisto

Seuraavana päivänä istumme muutaman tovin kirjanpitäjän toimistossa frappéa imeskellen ja sitten olemme taas paria asiakirjaa rikkaampia. Herra Poro ottaa meidät uudelleen vastaan viileässä pankkisalissa ja tekee meille pankkitilin. Saamme myös pankkikirjan, ja nostalgia tuulahtaa takaraivosta: muistatteko vielä Leijonakantisen?

Ihan pankin vieressä on posti ja päätämme käydä kysäisemässä, saisimmeko nyt oman postilaatikon, kun meillä on virallinen osoite. Tähän asti posti on käännetty tulemaan naapuriin. Täällä ei pikkukylillä pelata kadunnimillä saati talonnumeroilla, vaan Kusti tietää, missä kukin asustaa ja polkee perille.

Postissa syntyy pienenpuoleinen mellakka, kun saavumme. Sattumoisin kylämme postiljoonas on juuri paikalla ja hän tulee takomaan Jykää selkään: sinä siis olet se mystinen Jyrki, jolle tulee postia hankalalla osoitteella. Kylässä sattuu olemaan kaksi saman nimistä miestä kuin meille neuvottu naapuri. Meitä on jo pino kirjeitä odottamassa, kun ei ole tiedetty, kummalle Aristokselle ne viedään.

Virastokierros jatkuu taas juhannusaattona. Nyt on vuorossa sähkölaitos. Pitää olla kopio veronumerolapusta, passista sekä maksetusta ennakkolaskusta. Lasku haetaan sähkölaitokselta, josta lähdetään virastokierrokselle. Onneksi pankissa, jossa lasku maksetaan tiskillä, suostuvat ystävällisesti ja ilmaiseksi kopioimaan passit, ei tarvitsekaan mennä erikseen kirjakauppaan sitä varten, kierros lyhenee.

Palaamme tekemään kontrahtia ja antamaan isän nimet myös sähkölaitoksen tietoon, mutta sitten kaikki näyttää olevankin kohdallaan. Hieno juttu, sillä osoitteellinen sähkölasku on melkein yhtä tärkeä asiakirja kuin henkilötodistus.

Sähkölaitoksella huvittaa eräs kreikkalainen piirre, joka on kuin paluu 70-luvulle: tupakkia kuluu tuplasti niin paljon kuin papereita leimataan, ja se on paljon se. Sähkölaitoksella vain yksi virkailija kolmesta polttaa, mutta antaumuksella ja tauotta. Samoin oli poliisilaitoksella. Konstaapeleiden päiden yläpuolella oli suuri kyltti, jossa tupakointi kiellettiin, ja alla oli mainittu oikein pykäläkin. Silti sinipaidat pistivät sätkät sauhuamaan.

Käymme taasen myös kirjanpitäjällä, joka laatii meille nyt paperin, jolla saamme verovirastosta koodin, jolla voimme liittää kirjanpitäjän laatiman kansion verotiedostoomme. Vaikka emme täällä ole tienaamassa emmekä maksamassa tuloverojakaan, voimme jatkossa asioida vaikkapa sellaisten isompien ostosten kanssa, joista menee veroa. Mitähän ostaisimme? Mukana ovat jo auto ja moottoripyörä. Jykä voisi vaikka haksahtaa purjeveneen ostoon. Tai ehkä ostoslistalla voisi olla merenrantahotelli? Niitä näyttää olevan myynnissä. Mutta jospa jalat pysyisivät kuitenkin ihan maan kamaralla hankintojen suhteen. Rahanreikiä taitaa riittää ilman sen suurempia pilvilinnoja.

Kulkupelit Kreikan kilpiin

Virastokäyntejä riittää vielä: on käytävä tullaamassa kyseiset mukana tulleet ajopelit ja muuttamassa ne Kreikan kilpiin. Sitä varten on poistuttava jo tutuksi tulleesta Ierapetrasta, sillä sieltä on tulli suljettu, valtion säästöleikkaukset vaikuttavat. Alueen tullin toimipiste on Agios Nikolaoksessa, aiemmilta reissuilta tutussa suomalaisturistien rakastamassa lomakohteessa.

Agioksen tullivirkailija, ystävällinen rouva Gravvani, neuvoo meitä rauhallisesti englanniksi. Meidän pitää mennä molempien ajoneuvojen kanssa Iraklioon, ja siellä meitä auttaa herra Dakanalis, jolle rouva G. soittaa ja valmistelee asian puolestamme. Herra D. ei ole varsinaisesti tullin palkkalistoilla, mutta hän on tärkeä ratas: hän hoitaa paperityön, jotta tulli voi antaa leimansa. Rouva Gravvani kiittelee meitä lopuksi, että haluamme asua Kreetalla ja tutustua elämään täällä. Yllätymme ja ilahdumme.

Kesäkuun viimeisenä maanantaina sitten ajamme peräkanaa Kreetan pääkaupunkiin, Jykä moottoripyörällä ja Lissu autolla. On varsin mielenkiintoista yrittää ajella navigaattorilla, kun täkäläiset kaupungit eivät muutenkaan ole ihan ruutukaavassa ja satelliittiyhteys tuntuu olevan koko ajan myöhässä. ”Käänny jyrkästi vasemmalle” – ai siis olisi pitänyt kääntyä. No, lasketaan uusi reitti…

Tulli löytyy lopulta satamasta, kuten rouva Gravvani oli neuvonut, mutta vasta toista kertaa kysymällä. Kas kun kyltit ovat puun takana tieltä katsottuna. Kysymällä löytyy myös herra Dakalanis, joka tiesi jo rouva Gravvanin puhelun perusteella odottaa meitä.

Tullirakennuksen käytävällä sijaitsevassa ”toimistossa”, todellisessa avokonttorissa siis, herra Dakalanis pyörittää paperimme kuntoon. Olemme osanneet varautua kaikin mahdollisin kopioin, ja herra D. ilahtui silminnähden, kun meillä on kaikki paperit, mitä hän vain keksii kysyä. Jopa moottoripyörän moottorin numerosta Jykällä on kännykässään valokuva, koska hän oli arvannut, että sitä tullaan kysymään.

Kun homma pääsee vauhtiin, hieman jörö herra D. muuttuu oikein aurinkoiseksi. Saamme eteemme frappét ja vesipullot ja papereita allekirjoitetaan ja leimataan. Isien nimet liitetään tullin tietoihin. Jossakin vaiheessa herra D. naureskelee ja toteaa, että näin paljon papereita, mutta tämä on Kreikka. Onkos Suomessa näin paljon vastaavaa paperinrapistelua? Ei varmaankaan.

Lissu oivaltaa: Suomessa kaikki on nykyään Internetissä. Mutta kun on tekemisissä netin kanssa, ei voikaan ongelmien tullen kysyä neuvoa virkailijalta, niin kuin täällä. Vastaus tuntuu ilahduttavan herra D:tä.

Mutta ihan totta: onko muka parempi laittaa kaikki nettiin tai valtakunnallisiin palvelunumeroihin, kuin pitää ihmisiä töissä toimistoissa leimaamassa papereita? Sääliksi käy esimerkiksi suomalaisia vanhuksia, jotka joutuvat asioimaan byrokratian parissa. Jos netti ei ole käytettävissä, ei voi kuin jonottaa puhelimessa kasvottomalle virkailijalle jossakin toisella puolella valtiota. Se kai on edessä kreikkalaisillakin, jos vaaditut säästöt on pakko viedä läpi. Tänään täällä toimii vielä konkretia: leimoja paperiin.

Vierähtää viikko, kuten oli ennakoitu, ja sitten herra D. soittaa meille uimarannalle. Auton paperit ovat kunnossa, moottoripyörän eivät vielä. Nähdään huomenna Irakliossa.

Tulli perii meiltä n. 900 euroa tuontimaksua Mitosta. Maksutapa käteisellä. Avokonttori ei tunne maksupäätteitä. Mahtava setelirulla herra D:llä näyttää olevankin taskussaan, se on rullattu auki ja kiinni jo useita kertoja, kun eri asiakkaat ovat pistäytyneet työpisteellä. Nyt se lihoo meidän tänä aamuna pankkiautomaatista lypsämistämme viiskymppisistä. Kuitti kirjoitetaan tarkasti.

Saamme ohjeet etsiä 1) KTEO eli katsastuskonttori ja 2) MIHANOLOGIKO eli rekisteritoimisto Agios Nikolaoksesta. Jaa osoiteko? Herra D. ei tiedä sitä, mutta meidän tarvitsee vain mennä Agiokseen ja kysyä. Se nyt on niin pieni kaupunki, että kaikki tietävät neuvoa meidät oikeaan paikkaan. Herra D kuitenkin kirjoittaa meille sanat kreikaksi lapulle.

Kilpirumba

Seuraavana päivänä sitten lähdemme aamutuimaan vuorostaan Agios Nikolaoksen suuntaan. Sinne on onneksi vain kolmen vartin ajomatka. Emmekä ehdi kuin matkan puoliväliin, nippa nappa ulos Ierapetran alueelta, kun I.K.T.E.O –kyltti käännyttää meidät sivutielle. Uusi, hieno, yksityinen katsastusasema ottaa meidät vastaan – maanantaina. Tänään, perjantaina, on täyttä.

Maanantaina ajelemme kymmeneksi katsastusasemalle. Meiltä kysytään, millaiset kahvit haluamme ja valitsemamme kuumat kahvit kuitataan, että suomalaiset, kylmän maan asukkaat, juovat tietenkin kuumaa kahvia. Istumme sitten baarijakkaroilla lasiseinän edessä seuraamassa, kun Mitoa testataan. Laitteet näyttävät olevan viimeisen päälle. Ainakin tämä elinkeinohaara taitaa kukoistaa lamasta huolimatta: katsastuskonttorikeskittymässä on puolenkymmentä liikettä ja valitsemamme firman ovi käy tasaiseen tahtiin.

Mito testissä, kuskit kahvilla

Ystävällisesti palveleva nuori henkilökunta selvittelee automme paperit ja antaa meille hyvät eväät: Ierapetrasta löytyy mihanologiko eli rekisteritoimisto helposti, kun kysymme ATE-pankkia. Nykyään sitä pankkia tosin ei ole, mutta kaikki tietävät, missä se ennen oli. Toimisto on sen lähellä, sitä voi sitten kysellä seuraavaksi.

Entinen ATE sattuu nykyään olemaan sama, jossa meillä on uusi tilimme. Se on helppo löytää. Pankin kulmalla on poliisi, niin kuin olemme huomanneet joka pankin lähettyvillä näinä päivinä olevan. Pankit ovat virallisesti kiinni ja ihmisten tunteet kuumina. Ainakin Ateenassa, ei kriisi täällä juuri tätä poliisien läsnäoloa enemmän näy katukuvassa. Konstaapelilta on luontevaa kysäistä etsimäämme toimistoa, ja hän neuvoo ystävällisesti.

 

Löydämme virastorapun, mutta ei siinä lue mihanologikoa. Mennään peremmälle lukemaan ovien kylttejä. Ensimmäinen ei tärppää, mutta sitten löytyy oikea, savuinen konttori. Kuullun ymmärtäminen on kovilla, kun virkailijan englanti on hyvin kankeaa ja kreikka epäselvää. Pikku hiljaa asiat kuitenkin selviävät. Meiltä kysytään ihan aluksi, olemmeko ilmoittautuneet poliisille. Sanomme, että kyllä yritimme, mutta he eivät ruvenneet kanssamme millekään. Kulmakarvojen kohauttelua ja käsien levittelyä: no, minkä sille sitten voi. Passi ja isän nimi, saadaan paperityöt alulle.

Hissun kissun rattaat raksahtelevat, kuluu aikaa ja tupakkia. Välillä palvellaan jonosta toiset asiakkaat, joilla on lyhyemmät bisnekset. Aina ei erota, kuka on täällä töissä ja kuka asiakkaana, tuoleja siirrellään pöytien takaa asiakkaiden alle, tai joku virkailijoista istahtaa muitta mutkitta tiskin etupuolelle ja alkaa käydä läpi paperipinojaan. Sen olemme myös huomanneet, että ei tarvitse olla kyseessä virkailijan ystävä tai tuttava, vaikka kuulumiset kysellään puolin ja toisin; se vaan kuuluu kuvioihin. Viehko piirre.

Lopulta käsissämme on pieni post-it-liimalappu, tuleva rekkarinumeromme ja summa: 75 e. Se pitää käydä maksamassa pankkiin, sitten prosessi etenee. Ilmeisesti maksu kilvistä.

Pankit ovat virallisesti kyllä kiinni, mutta silti käytännössä auki: siellä voi käydä maksamassa laskuja suoraan tililtä. Ihmiset myös hankkivat nyt pankkikortteja käyttöönsä, päivittäinen 60 euron nostoraja ei koske pankkikorttimaksuja vaan ainoastaan käteisnostoja. Niinpä nyt tehdään kuulemma isojakin ostoksia, kun ihmiset yrittävät pelastaa säästönsä pankkien mahdolliselta konkurssilta sijoittamalla kiinteään omaisuuteen.

Pankin kassa on ymmällään lappusemme kanssa, vaikka tämän piti olla selvä juttu. Itsekin ihmettelimme, kun lapussa ei ollut edes tilinumeroa. Mies sanoo päätään raapien, että meidän pitää kääntyä tässä ensin kirjanpitäjämme puoleen ja saada häneltä tuloste, jonka kanssa sitten voimme tulla maksamaan maksua.

Päätämme lainata vuokraisännän kirjanpitäjää. Kipitämme jo tuttua kadunvartta toimistolle. Siellä meitä tervehditään kuin vakioasiakkaita ainakin ja kuulumiset kysellään joka pöydän takaa. Asiamme kuultuaan konttoristi koppaa puhelimen kouraansa ja pirauttaa rekisteritoimistoon. Siis mitä näiden suomalaisten olisi nyt pitänyt olla maksamassa ja mihin?

Asia selviää, menimme lappuinemme väärään pankkiin. Jäi ymmärtämättä se pikku seikka, että  maksu piti maksaa aivan tietynmerkkiseen pankkiin. Saamme neuvot, miten sen löytää. Kiitämme ja ravaamme taas pitkin katuja. Oikeassa konttorissa jonotamme vain hetken, ennen kuin meiltä kysytään asiamme, ohjataan vapaalle virkailijalle ja pääsemme maksamaan kilvet. Kuitin kanssa kiiruhdamme takaisin rekisteritoimistolle.

Saamme ystävälliset moitteet: mitenkä me nyt lähdimme väärään pankkiin. Asiamme kuitenkin nytkähtää uuteen vauhtiin. Mutta ei vielä kilpiä Mitoon: huomenna aamulla menette Agiokseen verotoimistoon maksamaan liikenneveron. Ierapetran verotoimisto on nyt kokonaan suljettu.

Päätämme ottaa verotoimistoreissun lomailun kannalta eli lähdemme matkaan moottoripyörällä. Mukava ajella kaunista Mirabello-lahden reunamia kiertävää tietä ja bongata tuttuja paikkoja. Valitsemme tarkoituksella vanhan tien. Verovirasto tupsahtaa vastaan ihan kaupungin laitamilla, keskustan ruuhkaan ei tarvitse mennä etsimään parkkipaikkaa. Vilpoinen toimisto on rauhallinen, olemme varhain liikkeellä – yhdeltätoista – ja saamme verot maksettua helposti. Ensimmäiseltä luukulta kysymme, mihin tällä paperilla mennään, toisella luukulla annamme papereiden lisäksi tiedostoihin isän nimen ja saamme leimat, ja ensimmäiselle luukulle palaamme maksamaan. Pankkikortti käy, totta kai. Onnistuneen virastokäynnin jälkeen palkitsemme itsemme kahvilla ja pinaattipiirakalla alakerran caféssa.

Sitten hurautamme Ierapetraan. Täälläkin toimisto on lähes autiona, vain yksi virkamies paikalla. Ojennamme leimatut paperit ja sitten se hetki koittaa: saamme Kreikan kilvet Mitoon. Koska olemme tyhjässä toimistossa, ilkeämme kysyä lupaa saada ottaa valokuvan. Laskemme leikkiä: nyt ollaan kreikkalaisia. Virkailijaa naurattaa.

Tähänhän tämä ei pääty: vielä on sama hölkkä tiedossa moottoripyörän kanssa. Toivottavasti kaikki menee entistä mutkattomammin, mutta edelleen ilman kravattia. Niuhottamaan tänne ei ole tultu ja kaikesta tästä byrokratiastakin olemme saaneet ihan mukavia elämyksiä ja arkipäivän jännitystä. Kielitreenistä puhumattakaan.

Ystävien kanssa tunnelmoitiin katsomalla You-tubesta vanhan kunnon Speden sketsi Yritysapuvirastosta. Sille oli hauska nauraa ouzo-lasillisen ääressä.