On ilimoja pielly

Loppuuko helle ukkoseen?
Syyskuun puolivälissä taivas pukeutui tummiin.

Sitähän tänne oikeastaan lähdettiin katsomaan, että minkämoiset ovat Kreetan säät verrattuna isänmaan äidillisiin kuritusotteisiin, joissa viima vihmoo ja tuuli tuivertaa. Saavuimme kesäkuussa ja nyt alkaa ovella häämöttää syksy. Suomessa tuli ja meni jonkinlainen intiaanikesä, kun taas varsinainen suvi oli kauhean huono ilmoiltaan. Säät ovat olleet poikkeuksetta keskustelunaihe numero ykkönen täällä vierailleiden suomalaisten kanssa.

Erityisen kiinnostuneena odotellaan tietysti tulossa olevaa talvea, mutta sen pitäisi koittaa tammikuussa ja mennä ohitse helmikuussa, joten onhan tuonne vielä matkaa. Tässä osassa Kreetaa talvilämpötilat ovat tilastojen mukaan alimmillaan +8 asteen luokkaa, mikä tässä vaiheessa lähinnä naurattaa suomalaista.

Toisaalta olemme jo huomanneet, että korkeisiin lämpötiloihin tottuu vallan mainiosti, joten voihan olla, että tässä vielä palellaan lahjakkaasti. Viime talvi oli täällä harvinaisen pitkä ja kylmä, jopa pakkasasteita koko saarella, mutta vuodethan eivät ole veljiä keskenään. Tai jos ovat, niin seuraava talvi on toivottavasti pikkuveli.

Katsaus kesän säähän

Kesäkuussa saapuessamme oli alkuun aika viileää, semmoista 24 – 27 astetta, jopa yhtenä päivänä sataa ropsautti muutaman pisaran. Välistä pilvet, jotka päivisin kohosivat vuoriston ylle, melkein saavuttivat auringon, joka kulki rannikon suuntaisesti. Puolipilvistä siis: pohjoinen taivaanpuolikas pilvessä, eteläiseltä puoliskolta aurinko räkötti suoraan kulkijan kasvoille.

Auringonlasku Ierápetrassa

Kesäkuun lopulla alkoi tuulla. Eikä puhuta mistään pikku tuulahtelusta, vaan tuuli todella kovaa, puuskissa 70 km/h, sanoi sääsivusto netissä. Tuulikartta oli varsin mielenkiintoinen. Meidän kylämme kohdalla ilmavirtaukset saavat vauhtia maastonmuodoista, sillä kylän taustalla kohoavat vuoret ovat kuin hyppyrimäkiä. Niitä pitkin tuulet hujeltavat vauhtiin niin että viuhuu. Samaan aikaan suhteellisen lähellä voi olla lähes tyyntä. Paikalliset kuulemma nimittävät Koutsounaria Tuulten äidiksi.

Tuuli saa oliivimetsiköt näyttämään hopeiselta aallokolta, kun latvat taipuvat melkein lakaisemaan maata. Läheinen voimalinja soittaa hornan urkuja eivätkä kaskaatkaan kykene sirittämään. Talossa ikkunat ja ovet pitää köyttää, jotta ne eivät pauku kuin murrosikäisten räyhähenkien käsittelyssä. Mutta eipähän ole kuuma!

Kun lämpötila jo kesäkuussa muuten alkoi olla jatkuvasti yli +25 asteen, ei tuuleminen haitannut. Koirienkin oli helppo totutella lämpimiin, kun omassa asunnossa oli aina kunnollinen ”ilmastointi” ja mukavan viileää. Pyykit kuivuivat melkein siinä samassa kun ne ripusti.

Toisaalta tuulen mukana lensi hienonhienoa pölyä, joka kertyi sisälläkin ihan joka paikkaan, mukaan lukien jääkaappiin ja kirjojen sivujen väliin. Terassille lentäneitä kuivia lehtiä ja kukkasia oli mahdoton lakaista vihurien vuoksi, ne palasivat itsepäisesti takaisin.

Tämä kesätuuli on nimeltään Meltelmi. Se puhaltaa pohjoisesta ja syntyy manteren ilmanpaine-eroista. Yleensä Meltemi puhaltaa alku- ja loppukesällä. Tämän kesän alku-Meltemi jaksoi riehua kolmisen viikkoa yhtäjaksoisesti, mutta ei toki yksitoikkoisesti. Puuskat vaihtelivat kovista käsittämättömiin.

Muistissa on hyvin iltapäivä, jolloin tuuli oikeastaan alkoi: olimme koirien kanssa lenkillä kotivuoremme Rizan rinteellä, ja tuuli alkoi pikku hiljaa yltyä. Yksi puuska oli niin voimakas, että se melkein löi jalat alta meiltä kaikilta, mutta 4,5-kiloiselta Caralta kirjaimellisesti! Oli hyvä, että koira-vanhus oli remmissä, sillä se lensi ilmassa pari metriä tuulenpuuskan heittämänä. Onneksi flexin jarru piti.

Helle helli

Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin vallitsi hyvin kuuman ja kostean sään jakso. Eräänä heinäkuun alun aamuna naapurin Pelagia-rouva sanoi: ”Eilen alkoi kesä”. Hän tiesi, mistä puhui. Kun lämpötila kiipesi kolmenkympin yläpuolelle, niin siellä se jökötti. Vain öisin saattoi ”viiletä” 27 asteeseen, ehkä asteen sen allekin. Päivisin nautittiin 35 asteen lämmöstä.

Kun sanon, että nautittiin, niin ainakin omalla kohdallani todella tarkoitan sitä. Onhan kuumuus tietysti tavallaan hankalaa, kun pienikin ruumiinponnistus aiheuttaa hikitulvan, ja normaaliolotilakin on vähintään kostea joka kohdasta, missä vaatteet osuvat ihoon. Mutta toisaalta: suloinen lämpö ympäröi kehoa koko ajan olipa sitten auringossa tai varjossa, sisällä tai ulkona. Ei kolota vanhoja luita! Sekin on plussaa, että ulos lähteminen ei edellytä erityistä pynttäytymistä, sen kun kulkee sortseissa ja hihattomassa paidassa.

Dafni etsii viileät varjot

Jotkut nukkuvat helteellä huonosti, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei meillä ole ollut. Tuuletin on hurissut yöt makkarin ikkunalla, päivisin lattialla koirien helpotuksena, mutta ilmastointia emme ole käyttäneet edes autossa. Niksi on nimittäin siinä, että ilmastointi ei anna kehon tottua lämpöön eikä suorittaa omia säätöjään. Kun käyttää keinotekoista viilennystä niin vähän kuin mahdollista, lämpimään tottuu.

Kuumalla on tietysti huono harjoittaa ruumiinkulttuuria, eivätkä koiratkaan jaksa tehdä lenkkejä aurinkoiseen aikaan. Liikunta onkin painottunut uimiseen, johon meillä on ollut aivan upeat mahdollisuudet läheisellä Megali Paralialla, Isolla Rannalla, koirinemme kaikkinemme. Vesi virkistää, mutta kun uinnin jälkeen on kiivettävä kilometri kylätietä kotiin, niin virkistys on sillä sivuutettu. No, hyvällä omallatunnolla voi korkata janojuoman, kun on uurastettu jo sen edestä.

Megali Paralia, Koutsounari
Tilaa riittää!

Syyskuussa yllättivät kunnon helteet, vaikka viileämpää odoteltiin. Mittarimme kävi ennätyslukemissa, jopa 37 terassimme varjossa, ruotsalaisilla naapureillamme 42 asteessa. Tänne saapuu ihmisiä lomailemaan juuri syyskuussa sopivan lämpimän mutta ei tukalan sään toivossa. Nyt taidettiin kuitenkin monen mielestä pysyä siellä tukalan puolella.

Kuun puolivälissä oli havaittavissa, miten ilma alkoi kuivua ja tuuli heräillä puhaltelemaan vuoren ylitse merelle päin. Itä-Kreetan vuorten laaksoista alkoi purkautua taivaalle pilviä kuin höyryä noidankattiloista. Rannikko pysytteli aurinkoisena, pilvet haihtuivat pian kohottuaan riittävän korkealle. Todella hurja näky!

Noidankattila kiehuu

Tuli sade rankka, puolet tiestä vei

Saimme viimein kokea myös kuuluisat rankkasateet ja tulvivat tiet, kun syyskuun lopulla saarelle iski ukkosrintama. Hirmumyrskyäkin oli luvattu, mutta meidän kohdallamme ei tuullut juurikaan, ihme kyllä. Vettä satoi ensin yhden iltapäivän pikku kuuroina, sitten ukkonen vyöryi näyttävästi päälle. Hienoin spektaakkeli oli iltayöstä meren yläpuolella, missä vaaleanpunaiset salamat sukkuloivat pilvipeitteessä ja heittivät välillä atraimiaan meren aallokkoon. Myös vuoristossa jymähti muutaman kerran, mutta rajuilma oli enemmän ilotulitusta kuin pommitusta.

 

Seuraavana päivänä sitten satoi. Meillä oli juuri vieras Suomesta ja sadetta uhmaten lähdimme ajelulle vähän katselemaan paikkoja. Ylämaille johtavat tiet olivat muuttuneet savista vettä tulviviksi virroiksi, ja puronuomat, jotka olimme tottuneet näkemään tyhjillään, tulvivat yli äyräittensä. Mereen päästessään makea vesi ja muta muodostivat kauniin, turkoosinvihreän vyöhykkeen rannan tuntumaan.

Pahin rankkasade laantui, joten päätimme ajaa pienen lenkin Dikti-vuorten reunamille. Ylhäällä näkymät peittyivät kuitenkin pilveen, joka sulki huiput kokonaan sisäänsä ja esti näkemästä alemmas. Ajoimme hernerokkasumussa pitkin mutkikkaita vuoristoteitä läpi Kalamafkan ja Anatolin kylien.

Rinteessä, pilven alapuolella saimme Ierápetran rantatasangon lopulta näkyviimme ja pysähdyimme valokuvaamaan. Sepäs olikin hyvä, sillä kuulimme kummaa suhinaa auton peräpäästä. Rengas vuoti, siihen oli mennyt ruuvi jostakin sadeveden kuljettamasta roskakasasta. Tulipahan opeteltua, miten paikkaussarjan kompressori toimii. Onneksi olimme aivan lyhyen matkan päässä korjaamolta, josta olimme hankkineet kesäkuussa uudet renkaat. Siellä reikä paikattiin ilmaiseksi.

Kasvihuoneet Ierápetran
itäpuolella

Sateen jälkeen aurinko palasi kirkkaansiniselle taivaalle ja lämpötila palasi taas kolmenkympin hujakoille. Kaskaatkin palasivat ääneen, oli outoa, kun pari päivää oli niiden osalta aivan hiljaista. 

Jotakin ukkonen kuitenkin muutti. Maisema oli sen jälkeen kuin teräväpiirrolla esitetty, loppukesän hellepäivien utu oli haihtunut taivaalle pikku pilvikummuiksi, joita vuorenhuippujen väliset laaksot tuprauttelivat.

Turistit alkavat vähetä ja muuttolinnut saapua

Toista Meltemiä olemme saaneet odotella näihin päiviin. Sen pitäisi puhallella heinä- ja lokakuun välillä, mutta se on tänä syksynä antanut vartoa itseään. Muutamia yritelmiä on ollut, nyt on taas tyyntä parin päivän ja yön hujelluksen jälkeen.

Lokakuu on alkanut. Syksy alkaa tehdä tuloaan. Sen pitäisi tarkoittaa joitakin sadekuuroja, mutta pääosin hyviä ulkoiluilmoja. Pääsemme retkeilemään vuorille, kun koirat eivät enää ole vaarassa läkähtyä. Ihmisetkin jaksavat touhuta: kasvimaita on alettu kunnostaa pihoissa. Salaatin, kaalien ja porkkanan kasvukausi on aluillaan.

Laaksossa paistaa,
vuorilla on pilvistä.
Ha'n rotko
Vassilikista katsottuna.

Aurinko on selvästi alentunut, sen kaari kulkee hitusen lähempänä merta. Vähän samoin kuin Suomen keskikesällä. Yllättäen se on vaikuttanut meidän asunnollamme siten, että terassilla on nyt kuuma, kun aurinko paistaa siihen osan päivää katon reunan alitse.

Illalla on pitänyt varata pitkää vaatetta päälle, ainakin jos lähtee liikkeelle moottoripyörällä. Palella ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut, tuntuma on, että lämmöt ovat pysyneet öisinkin yli 23 – 24 asteen. Kaskaat eivät enää johda konserttia, vaan jopa laululintujen ääntä on alkanut kuulua ihan kuin Suomessa keväisin, kun muuttolinnut saapuvat.

Suurin osa turisteista on lähtenyt, mutta uimista ei tarvitse lopettaa, suuri meri ei ihan heti jäähdy. On aika makeaa köllöttää autioituneella hiekkarannalla ja uida ilman kanssa melkein saman lämpöisenä tyrskivässä meressä, kun tietää, että kotimaassa aletaan odotella ensilumia.