Kulttuurieroja. Osa 2. Kädet heilumaan!

Virastokäyttäytyminen

Onko Suomessa enää virastoja, joissa hoidetaan asioita? Vai onko nykyään kaikki netissä? Noin viiskymppisten kokemusmaailmaan kuuluu vielä sekin vaihe, jolloin nettiä ei ollut. Piti ihan oikeasti mennä johonkin toimistoon, jotakuta henkilöä tapaamaan ja sumplimaan virallisia kuvioita, kuten merkkauttamaan palkka tilille tai hakemaan virkatodistusta.

Toimistot Suomessa ovat isoja, kaikuvia tiloja, joissa ihmiset liikuskelevat hiljaa, ja vain loisteputkien vaimea särinä häiritsee harmoniaa. Jonotusnumerot liikuttelevat asiakkaita kuin pelinappuloita. Virkailija puhuu soinnukkaasti oman äänensä kaikua ihastellen. Asiakkaat eivät keskustele keskenään, paitsi jos jonkun puhelin soi: siihen pitää tietysti puhua isoon ääneen, jolloin muut kuuntelevat tarkkaan mutta yrittävät näyttää siltä, kuin eivät kuuntelisi. Eikä kukaan viranhaltijoista taatusti tarjoa asiakkaalle kahvia.

Minolainen konttori - ?

Toista se on täällä. Muutama esimerkki:

Pankissa virkailijan tuttava huutaa tiskin taakse toisen kassan jonosta:

- Moi, mitä Dimitri. Miten menee?

Kreetalainen ei ikinä aloita keskustelua tai ohita tuttavaa kysymättä tätä: - Ti kanis? Kuinka voit? Usein kysyjä vastaa itse, mutta kysyvä nuotti äänessään: - Kala? Hyvin varmaan?

Vastaus ei voisi muuta ollakaan, tietysti menee hyvin.

Dimitris vastaa kassaltaan, että hyvinhän tässä. Entä itse? Mites perhe? Tuttavan perheelläkin menee hyvin. Sitten siirrytään juttelemaan niitä näitä, kreetan murteen vauhti kiihtyy sellaiseksi, että dimotikon, nykykreikan, opiskelijan kuullunymmärrys tipahtaa penkin alle. Mutta näytelmän seuraaminen on hauskaa.

Virkailijan on nimittäin keskeytettävä asiakaspalvelu, jotta hän voi tulla kunnolla juttelemaan ystävänsä kanssa. Miten sitä muuten voisi taputella hartioihin kaveriaan. Asiakas odottaa ja seuraa hymyillen keskustelua. Muutamat jonottajista osallistuvat jutuniskentään. Dimitris palaa tiskin taakse, mutta äänekäs keskustelu jatkuu vielä niin kauan, kuin ystävä on pankissa. Viis siitä, että siellä on myös joitakin kymmeniä muita, eikä se ketään tunnu haittaavan.

Kuva ei liity käsiteltävään asiaan. Haitannekko tuo.

Verovirastossa ovelle asti ulottuvan jonon hännille ilmaantuu virkailijan tuttu. Hän tervehtii jo ovelta ystäväänsä. Hyvää kuuluu molemmille. Virkailijan on kuitenkin käytävä vaihtamassa poskisuukot ystävän kanssa ennen kuin voi jatkaa työtään.

Ystävysten keskustelu jatkuu.

Virkailija: - Miten se sinun poikasi, joko hän on parantunut?

Ystävä: - Kyllä, pääsi sairaalasta viime viikolla. Entä sinun vanhempasi, vieläkö asuvat kotona?

Virkailija: (Vuorossa olevalle asiakkaalle): - Tuohon allekirjoitus. (Ystävälle) - He muuttivat siskoni luo Ateenaan keväällä.

Asiakas: - Minne minä menen tämän paperin kanssa?

Virkailija: (Ystävälle) - Siskollani on uusi vauva. (Asiakkaalle) - Annatte tämän työnantajalle. (Ystävälle) - Vauva huutaa yöt ja vanha äitini ei saa nukuttua.

Välillä virkailija voi vielä ottaa vastaan puhelunkin, eikä ulkomaalainen sivustaseuraaja enää tahdo pysyä perässä, kenelle hän milloinkin puhuu. Oman vuoron tullessa se on erityisen haastavaa. Mutta kyllä rouva nostaa katseensa papereistaan ja korottaa äänensä: Puhuin SINULLE, koeta nyt keskittyä, hyvä ihminen!

Suomalaisesta moinen epämuodollisuus tuntuu oudolta virka-asioinnin yhteydessä, mutta osamme olemme saaneet mekin. Rekisterikonttorissa olimme käyneet jo kolmesti, kaksi kertaa auton ja kerran moottoripyörän papereiden kanssa. Tai oikeastaan vielä pari kertaa useammin, jos lasketaan välipoistumiset, kun piti käydä maksamassa veroja ja palata takaisin. Virvokkeeksi sentään sai kahvia. Virastossa täällä vieraillaan eikä käväistä.

Neljäs vierailukerta oli lopullisten rekisteripapereiden hakeminen, sillä Suomen Trafi vaati, että heille pitää olla virallinen rekisteröintitodistus, väliaikainen ei riitä. Periaatteessa olisimme saaneet lopulliset leimatut todistukset vasta kuukausien kuluttua (eräs tuttava oli sitä mieltä, että voi viedä toista vuottakin), mutta saimme Trafilta englanninkielisen sähköpostin viranomaisille näytettäväksi. Siinä perättiin alkuperäistä todistusta.

Terveisiä Trafille

Käyntimme sattui puolivahingossa maanantaiaamupäivälle, mistä meitä oli vähän varoiteltu. Täkäläisillä on tapana unohtaa huolet huomisesta ja alkavasta työviikosta sunnuntaisin, joten maanantaisin työpaikoilla on äreää porukkaa. Ilmeisesti rekisteritoimiston johtajakin oli ollut ulkona myöhään illalla tai peräti aikaisin aamulla, koska hän pölähti toimistoon yhdentoista paikkeilla vähän meidän jälkeemme.

Hän oli kuitenkin tukkapörröisestä olemuksestaan huolimatta varsin mainiolla tuulella, eikä aikaakaan, kun olimme edenneet jo sinunkauppoihin saakka. Nuoremman virkaveljen valmistaessa meille rekisteritodistuksia lukuisine leimoineen herra insinööri opetteli suomeksi numeroita ja värejä ystäviensä Jorgoksen ja Liizan kanssa. Ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin toimistokankea.

Puhelimessa puhuminen

Etelän immeinen tarvitsee kädet puhumiseen. Ne ovat kuin koiralle häntä: niiden avulla piirretään näkyviin puhujan tunteet. Myös puhelimessa. Aina, kun näen, että mopoilija tai muulla kaksipyöräisellä ajava puhuu puhelimeen ajaessaan, minua hirvittää: Kohta se tarvitsee toisen käden mukaan ja heittää irti ohjaustangosta! Onneksi en ole sitä vielä nähnyt.

Sen sijaan on ihan tavallista puhelinkulttuuria, että kännykkään kytketään kaiutin päälle, puhelin asetetaan pöydälle ja sitten puhutaan siihen kaksin käsin, toisin sanoen kädet heiluen kuin kapellimestarilla. Kyseessä ei ole näköpuhelu, selvennettäköön, vastaanottaja ei näe puhujaa vaan tämä tarvitsee itse kädet sanojensa tueksi. Samasta syystä täkäläiselle näyttää hands free olevan kovasti mieluinen varuste, siinähän kädet ovat vapaat tukemaan ilmaisua.

Jos suomalaiset ovat kovia kailottamaan yksityisasioitaan puhelimessa, osaavat sen helleenitkin. Monet kerrat olemme seuranneet, kuinka toimistovirkailija vastaa kesken asiakaspalvelun puhelimeen ja puhuu selvästi kotiasioita, kuten mitä ruokaa laitetaan ja mitä kaupasta ostetaan. Saman pystyy tekemään myös asiakas kesken oman palveluvuoron, niin että joka toinen repliikki liittyy asiointiin ja joka toinen puheluun. Ärsyyntyvätkö muut asiakkaat? Jos niin on, sitä ei näytetä.

Tavaroiden heittely

Suorastaan hupaisa piirre on kreetalaisen toimistotyöläisen taipumus nakella tavaroita. Kun puhelu loppuu, kännykkä viskataan pöydälle. Ihme, ettei veroviraston työpöytä ole sinisenä musteesta, sillä joka leimaamisen jälkeen leimasin kimpoilee pitkin pöydän pintaa. Heittämiseltä eivät säästy silmälasitkaan. Lienevätkö täkäläiset linssit erityisen kovaa tekoa, itse en tohtisi omiani sillä tavalla käsitellä. Missä tämä tapa opitaan? Koulussako? Olisi kiintoisaa nähdä luokkahuone, jossa kaikki heittelevät tavaroita. Tai ei sittenkään, takaisinveto!

Leimasimia 5000 vuoden takaa

Viskely ei rajoitu virastokäyttäytymiseen, vaan voidaan tässä julistaa kulttuuripiirteeksi ja saaren tavaksi. Kaupan kassa käsittelee usein asiakkaiden ostoksia vähintään kovakouraisesti. Olen joskus suomeksi kassalle sanonutkin, että heitäpä ne kananmunat nyt rikki, niin saadaan kotona sitten hyvä kokkeli. Ei ymmärtänyt neiti. Toisaalta hyvin kestivät kreetalaiskanan munat. Liekö kanakin muniessaan tiputellut pyörykät vähän suomalaista kollegaa korkeammalta?

Vesipullopakkauksista löytyy kovaa kyytiä saaneita pulloja, jotka eivät pysy pöydällä pystyssä. Olut- ja limpparipäkit ovat säännöllisesti tahmeita, kun osa tuotteista ei ole kestänyt varastomiesten otteita vaan on valuttanut imelän sisältönsä toisten pakkausten päälle.

On sellainenkin nähty, tosin jokunen vuosi sitten eikä tällä reissulla, että kuorma-auton lavalle huolellisesti kasattu tiilikuorma ajetaan työmaalle ja kipataan alas lavalta. Arvaahan sen, että osa tiilistä hajosi. Liekö kuski saanut kehuja vai korvausvaateita.

Luonnonvoimien vai ihmisten tekosia?
Patsaan osia Vassilikin kaivauksilta

Roskia kreetalainen heittelee myös. Tosin suuren osan kaikesta tien poskessa lojuvasta ovat heittäneet turistit. (Roskaamisesta voisi tehdä pistetaulukon eri kansallisuuksien välillä, sen verran eroja on tullut havaittua ihmisryhmien kesken, mutta eipä nyt ryhdytä maailmanpoliisiksi.)

Turistit tuskin kuitenkaan kuljettavat roskia vuoristoon, eivät varmasti ainakaan rakennusjätteitä. Ei ole harvinaista, että joenuoman tai jyrkänteen partaalla on kieltokyltti, että sinne ei ole tarkoituksenmukaista kipata jätekuormaa. Silti vilkaisu törmän alapuolelle kertoo, että kieltoa on kierretty.

Lampaan ja koiran raato
sekä muuta jätettä rotkossa

Sikäli käsittämätöntä, että jätehuolto tuntuu toimivan varsin hyvin. Meidän ei esimerkiksi ole tarvinnut tehdä mitään jätesopimusta tai maksaa maksuja, kunta tyhjentää roska-astian kadun varresta lähes päivittäin. Ajoittain alueelle poikkeaa myös auto, joka keräilee jätepisteeseen tuodut isommat ”roskat”, kuten wc-pytyt tai sohvat. Miksi jotkut näkevät sen vaivan, että vievät sängynrungot, rakennusharkot ja lasten lelut ylös vuorille ja kippaavat ne rinnettä alas?

Tapahtuu tätä tietysti Suomen lintukodossammekin. Saimaan saaristossa retkeilevää hämmästyttää keskelle autiota saarta yksin nököttämään jätetty jääkaappi. Lähimmät sähköt ovat taajamissa kymmenien kilometrien päässä, joten käyttöön ei kaappia ole saaristoon voitu tuoda. Mikä on pannut hilaamaan jääkaapin niinkin hankalaan paikkaan, kun sen olisi saanut ilmatteeksi jättää kierrätysjätepisteeseen?

Jätepiste

 Toisaalta täällä etelässä roska-astioiden ympäristöjen sotkuisuudelle on selityksensä. Kissat pelmuuttavat roskia yöllä hyvin tehokkaasti ja tuuli levittää niitä. Tuulen ja tulvivan sadeveden takia jätesäiliöt pitää sitoa kiinni ja ne ovatkin enemmän tai vähemmän hajalla. 

Sitten, kun astiaan on laitettu kaikki mahdollinen vauvasta vaariin, ei kun vauvanvaipoista käytettyihin kattiloihin, risut puutarhasta ja läpiluetut aikakauslehdet, ei laatikkoon usein vain mahdu kaikki, mitä olisi tarjolla. Lajittelussa ja kierrätyksessä olisi täällä vielä paljon kehitettävää.