Tyyntä myrskyn silmässä

Oliivipuut - melkein ikuisia.

Havahduimme pari päivää sitten ihmettelemään, mitä valtakunnassa mahtaa olla meneillään, kun Suomen suunnasta rupesi tulemaan niin huolestuneita yhteydenottoja. Moni tuttava varmisteli, että onhan meillä nyt tarpeeksi käteistä rahaa. Oli pakko kaivautua netin syövereihin etsimään tietoa ikuiselta tuntuvasta aiheesta, Kreikan ja muun Euroopan hiekkalaatikkoleikistä. Emme ole rasittaneet itseämme liialla median seuraamisella ja arjessamme kriisi ei ole missään näkynyt.

Tänään teimme varta vasten ekskursion Ierapetraan katsomaan, onko siellä jonot pankkiautomaateilla tai olemmeko jo ihan mattimyöhäisiä ja jäämme nuolemaan näppejämme, jos yritämme täydentää pikkuhiljaa hupenevaa käteiskassaa. Täällä päivittäistavarakauppa ja isommatkin maksutapahtumat, esimerkiksi auton huolto, hoidetaan käteisellä.

Kriisi näkyi ainoastaan pita-paikan tv-ruudulla, jolla pyöri nonstoppina uutiskatsaus. Aika lohdutonta kuvaa Ateenasta siellä näytettiin: ihmiset jonottavat pankkiautomaateilla ja nostoja on jyvitetty tälle viikolle, jotta käteisvaroja ylipäätään riittäisi. Kukin saa nostaa vain tietyn summan, ainakin tänään 60 eurolla saa luvan pärjätä. Ihmiset ovat kaikki suljettujen pankkien edustalla. Näyttää pahasti joukkohysterialta.

Turisteja kohdellaan toisin: ulkomaisten korttien käyttöä ei ole rajoitettu. Matkanjärjestäjät kehottavat näköjään kuitenkin ottamaan mukaan käteistä kotimaasta ja varaamaan myös pikkurahaa kolikoita myöten. Vastarahoista voi tulla kassoilla pulaa jossakin vaiheessa.

Meitä ennen Piraeus-pankin, joka on täällä yksi suurimpia pankkeja, automaatilla oli kaksi nuorta miestä, joilla tuntui olevan kovin hilpeä meininki. Siinä huuli lensi, aivan emme saaneet selvää, oliko aiheena kriisi vai jokin ihan muu.

Me saimme tehdä nostot rauhassa ja sekä suomalainen että kreikkalainen tilimme antoi kiltisti lypsää rahaa. Emme kylläkään yrittäneet nostaa Kreikan tililtä yli sitä kuutta kymppiä. Yritimme neljää kymppiä, mutta pankki ehdotti, että nostaisimme muun summan, esim. 50 euroa. Saattaa olla, että pienempien seteleiden tilalle oli ladattu viiskymppisiä. Suomen tililtä otimme useamman satasen mutta emme tunteneet tarvetta sen kummempaan hamstraamiseen.

Seuraavat asiakkaat tulivat, kun olimme kuittia vaille valmiit, joten minkäänlaista ruuhkaa ei ollut. Kotimaassa on Prisman pankkiautomaateille erehtyessään saanut seistä odottamassa vuoroaan, ja aiemmilla lomillamme olemme monesti joutuneet Kreikassa jonottamaan pankkikoneille. Nyt oli siis tavanomaista hiljaisempaa, vaikka Ierapetra ei mikään turistirysä toki olekaan, vaikka kolmanneksi suurin Kreetan taajamista onkin.

Pita-baari Stoan kokki veisteli meille, paitsi makoisat possunlihat vartaistaan, myös laskusta. Hän huomasi, että seuraamme uutisia TV:stä ja kävi välillä itsekin lukemassa otsikot. Hän pyysi meiltä yhdeksää euroa – ei sittenkään, vaan yhdeksäätuhatta dragmaa, kun aloimme kaivella kuvetta aterian päätteeksi. Naureskellen siis siinäkin kuitattiin koko kriisi, että kyllähän niitä dragmoja aika monella kotoa jokunen löytyy, niin meiltäkin Suomesta. Nyt on jännittävää, kun ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta eeei kai sentään… Kyllä tilanne varmaan taas kerran laukeaa.

Harmittavasti vain esimerkiksi suomalaiset pankit menevät mukaan hutunkeittoon ja alkavat sotkea ihan tavallisten ihmisten kuvioita. Saimme tiedon, että OP ei välitä maksuja kreikkalaisille tileille. Olemme joutuneet kyselemään pankistamme Suomessa, pitääkö meidän ruveta firmaa vaihtamaan, kun olemme laittaneet kuukausittaisen pikku siirron kotimaan tililtämme kreikan tilille, jotta saisimme käyttää käteiskorttia täälläkin pienemmillä kuluilla. Muutamia laskujakin olisi saatava maksetuksi, mutta nähtävästi pitää vain vinguttaa Visaa niin kuin turistit, jos Suomen tililtä ei pääse maksamaan Kreikkaan.

Toisaalta täällä ei juuri käytetä pankkikortteja maksamiseen. Auton vanhat kesärenkaat oli aika päivittää, ne vetelivät viimeisiään, kun lopulta saavutimme määränpäämme. Vetoakselin laakerikin haluttiin tarkistaa, pientä ääntelyä mielestämme sillä suunnalla. 

Kun kysyimme, maksammeko huollon mieluummin käteisellä vai kortilla, johtaja Dimitris alkoi levitellä käsiään: ei hänellä tällä hetkellä edes ole korttipäätettä. Hän on vuosien varrella neljästi ottanut pankin tarjoaman laitteen vastaan, mutta i-ki-nä ei kreikkalainen asiakas ole tarjonnut maksua pankkikortilla. Ihan turha sellainen laite olisi. Johtajan pöydällä oli juuri käyttöön otetun langattoman puhelinkeskuksen laatikot, joten ei siellä tekniikkaa kuitenkaan vierastettu. 

Suomalaisista voi tuntua oudolta kreikkalaisten ryntääminen nostamaan rahansa pois pankeista, mutta tätä taustaa vasten sen melkein ymmärtää. Jos raha on täkäläiselle edelleen jotakin, mikä pullottaa lompakossa, eikä bittivirtaa verkossa, kuten suomalaiselle, huoli omista rahoista on juuri niin konkreettinen. Ne pitää saada tyynyn alle, pois pankista, josta ne voivat joutua talouselämän pyörteen imuun ja ties minkä ulkomaalaisen koronkiskurin haltuun.

Tässä kohden miettii suomalainen, että mitä se kreikkalainen minusta nyt ajattelee, olenhan yksi niitä velkakirjojen vartijoita. Ei isompaa huolta. Yhdessäkään otsikossa tai pilapiirroksessa ei täällä ole Suomi vilahtanut meidän näkyviimme. Eivät täällä edes virkamiehet ole varmoja siitä, onko Suomi EU:n jäsen, vaan kyselevät meiltä sitä otsa kurtussa. ”Failand. Is it in European Union?”

Turisti ei Kreetalla todennäköisesti kriisiä näe. Se siirretään maton alle kuin tahra lattiassa. Kreikka elää turismista ja me ulkomaalaiset olemme täällä paikallisille lypsävä lehmä, elannon tarjoaja. Kohtaamme vain hymyileviä, palvelualttiita ihmisiä, jotka tekevät lujasti töitä koko sesongin ajan, jotta saisivat vuoden toimeentulon kokoon. Nyt siitä pitää riittää vielä Ateenan serkuillekin.

Aurinko on nyt laskenut ja ylihuomenna kuu on täysi, vaikka kyllä se nyt jo mukavan suurena meren yllä kellottaa. Oliivipuut havisevat ikuista havinaansa ja kaskaat ovat vaienneet, sirkat ottaneet niiden paikan. Kohta pöllö aloittaa huutelunsa aivan varmasti. Vain euro ei ole varmaa, mutta se ei juuri nyt ole meidän murheemme. Lasi viiniä: jamas, ystävät.

Vihdoinkin perillä!

Tähdet rei’ittävät taivasta, ja katuvalojen nauhat ja ikkunoista kajastavat valopisteet täplittävät oliivipuiden lomassa vuoren rinnettä, missä iltaansa elää pieni Koutsounarin kylä. Kylä ei suinkaan vielä nuku, vaikka yhdeksän maissa maan reunan varjo on noussut mereltä kuin peitto sen ylitse. Siellä täällä kuuluu autojen ääniä, rupattelua, musiikkia. Koirat haukahtelevat, kissat ottavat jossakin mittaa toisistaan. Pöllö pitää yksitoikkoista, naukuvaa ääntä oliivimetsikön siimeksessä. Kaskaat eivät laula, vain sirkat sirittävät hiljaa. Äänimosaiikki on hiljainen ja rauhallinen, elämä etenee omia raiteitaan.

Me olemme asuttaneet yhden näistä pikku taloista rinteessä, pystysuoran jyrkänteen alapuolella, puolen kilometrin etäisyydellä merestä. Talo on ottanut meidät hyvin vastaan. Tuulettamista ja siivoilua on tietysti riittänyt, niin kuin kesämökille asettuisi talven jälkeen, mutta vähät tavaramme ovat löytäneet paikkansa ja muutamien pikku huoltotöiden jälkeen asunto alkaa olla toimivassa kunnossa. Rutiineja on tullut: aamulenkillä pitää viedä roskat, iltalenkin jälkeen kastellaan kasvit pihalla.

Pihassamme kasvaa rosmariinipuu. Se ei ole mikään pikku maustepensas, vaan reidenvahvuinen runko puskee tuoksuvia oksia kuutiometrin laajuudelta. Takapihalla on pienen talon kokoisen latvuksen kasvattanut johanneksenleipäpuu. Sen alitse kulkee polku kanatarhaan, jossa rouva Pelagia, pihapiirin alkuperäisasukas, pitää munivaisiaan. Kukko herättää meidät joka aamu viideltä, mutta olemme jo oppineet silloin kääntämään vain kylkeä. Se kiekuu kyllä komeasti ja kovaa, ja sille vastataan kylän muista kanatarhoista.

Suomesta Kreetalle henkilöautolla

Matka tänne kesti kokonaisen viikon. Kun olimme jättäneet kotimaan rannikon taaksemme maanantai-iltana, vasta seuraavana sunnuntaina laiva rantautui Kreetalle. Takana oli kolme yötä hotelleissa ja saman verran laivoilla.

Laivat olivat aika samanlaisia, mutta palvelun tasossa oli isot erot. Itse asiassa kaikki kuuluivat samaan konserniin, Grimaldi Groupiin. Ensimmäinen Suomi – Saksa –yhteys toimi asiallisen hyvin, kuten odottaa saattaa. Ruoat seisovassa pöydässä olivat maittavat eikä mikään muu moitituttaisi, mutta vessa toimi vähän huonosti.

Italiasta Kreikkaan siirryttiin reilusti aikataulusta myöhässä, mutta muuten ei jäänyt mitään hampaankoloon. Mutkatonta toimintaa, huolettomalla asenteella, ei turhaa niuhotusta. Esimerkiksi koirat saivat olla mukana joka paikassa, vaikka virallisesti vain ulkokannella ja omassa hytissä. Säännöissä mainittuja kuonokoppia ei tarvittu.

Ateenasta Kreetalle siirryttiin suorastaan loisteliaasti. Henkilökunta palveli todella hienostuneesti, oli hyttiin opastukset ja muutenkin kuin vip-kohtelu, vaikka matkustetimme ikkunattomassa hyttiluokassa. Illastimme oikein hienosti laivan tilausravintolassa, jossa hovimestari passasi meitä fiinisti.

 

Hotellit olivat myös hyvät. Lyypekin majoitus Saksan lauttamatkan jälkeen hotelli B & B Lübeckissä radanvarsikorttelissa, neljännen kerroksen

huoneessa, oli aika persoonaton. Ihan asiallinen ja toimiva silti. Sijainti oli tietysti koiria ajatellen ihanteellinen, ympäristön joutomaalla niitä oli helpompi ulkoiluttaa kuin kivikorttelissa keskustassa.

Seuraavan yön majoituimme aivan Alppien varpailla, Nesselwangin kylässä kivenheiton päässä kuuluisista talvikisakohteista kuten Garmisch Parten-kirchenistä. Pieni bed and breakfast –majatalo Landgasthof Zum Alten Reichenbach otti meidät oikein ystävällisesti vastaan. Saimme yläkerrasta piskuisen mutta viihtyisän huoneen, jonka täytti iso ja upottava sänky. Naapurihuoneen kanssa yhteinen parveke oli kolme kertaa huoneemme suuruinen ja kylpyhuone oli käytävän varrella, mutta tulimme hyvin toimeen tällä varustelulla.

 

Erityisesti meitä tietysti ilahdutti se, että koiramme olivat tervetulleita kaikkien muiden karvaturrien joukkoon, olihan isäntäväellä itselläänkin jo kolme koiraa. Pihalla vuohet asuivat aitauksessa, jossa niillä oli oma sohvaryhmä katoksessaan. Oli hupaisaa, kun ne pötköttelivät sohvalla ja märehtien tarkkailivat sieltä ohikulkijoita aivan kuin olisivat itse olleet viihtymässä eivätkä rekvisiittana.

On se vaan hassua, että vaikka ollaan samassa EU:ssa, niin täällä saivat koirat olla mukana ravintolassa ja lapset leikkiä omatoimisesti pihalle pystytetyllä leikkialueella, jossa ei taatusti ollut huomioitu mitään erityisiä turvallisuusmääräyksiä: melko huteran näköinen oli vanha ja vinksottava karuselli, jota lapset innolla pyörittivät. Ei siellä silti mitään sattunut, vaikka trampoliinissa meno oli vähintäänkin melkoista. Suomessa olisi joku ilonpilaaja puuttunut ”epäkohtiin”, jos ei viranomainen olisi ennättänyt ensin. Suomi taitaa olla Euroopan niuhoin maa.

Paras majoitus matkallamme oli kuitenkin pienessä ja ”nuoressa”, vasta toista kesää toimivassa italialaisessa Il Pozzo Fiorito – bed and breakfast –majatalossa lähellä Anconaa Monte San Vitossa. Olimme torstaina ainoat asiakkaat ja saimme todella hyvää palvelua nuorilta omistajilta, Simonelta ja Lauralta. Talossa, joka on ollut aikoinaan Lauran isoisän, on kolme huonetta majoittujien käytössä. Isäntä Simone Rossi on vasta valmistunut mountainbike-ohjaaja ja järjestää asiakkaille ajoelämyksiä.

 

Meille Simone järjesti ex tempore -viinitilaretken, kun meillä kaikilla sattui olemaan aikaa, lähtihän laivamme Anconasta vasta perjantaina iltapäivällä. Kävimme Podere Santa Lucia –viinitilalla ja saimme jopa maistaa heidän erinomaista sampanja-menetelmällä tehtyä rose-kuohuviiniään. Tilaa esitteli meille Stefano Balducci. Ostimme sitä mukaan pullollisen perillä korkattavaksi.

Simone ystävystyi Dafni-koiramme kanssa ja oppi käskyttämään sitä suomeksi, se kun ei italiaa suostunut tottelemaan, kun leikittiin renkun heittoa. Toivomme mitä parhainta jatkoa tälle mukavalla nuorelle parille, jotka pyörittävät toisena työnään kaunista majataloaan. Il Pozzo Fiorito tarkoittaa ”kukkivaa kaivoa”, koska vanhan kaivon päältä tulvii nyt kukkarunsaus.

 

Many thanks for Simone and Laura for letting us to stay in Your wonderful B & B Il Pozzo Fiorito in Monte San Vito! We had very nice time staying there one night on our long trip from Finland to Greece. Also our two dogs enjoyed the peaceful environment and they had fun running free in the garden. We also thank Stefanano Balducci for showing us the Podere Santa Lucia Winery. Thank you Simone for giving the change to see all that!

Sellainen juttu tuli mieleen, että usein moititaan Suomen teiden kuntoa ja verrataan niitä routimattomiin Keski-Euroopan autobaanoihin. Mihinkähän tämä pohjaa? Ainakin Saksan läpi ajaminen oli kahdeksaakymppiäkin edettäessä ärsyttävää lonksuttamista ja pomppimista betoniteillä, jotka olivat kuin irtolaatoista koottuja. Ei olisi kehdannut sataa kolmeakymppiä ajaakaan.

Sää oli kotoa lähdettäessä kesäinen kymmenkunta astetta, Saksaan tullessa lisäksi sateinen vaikka viitisen astetta korkeampi. Eteläisessä Saksassa oltiin jo parissakymmenessä, mutta Bolognan alueella Italiassa lämpötila pomppasi 34 asteeseen. Rannikolla sää viileni ihan mukavaksi reiluksi 20 asteeksi.

Pohjois-Saksassa luonto näytti olevan pari viikkoa edellä Suomea, heinää oli jo korjattu. Italiassa vilja oli jo keltaista ja Pohjois-Kreikassa oli jo puitu.

Täällä perillä nautitaan näin kesäkuun alussa n. 28 asteen päivälämpötilasta. Talomme on rinteessä, ja vilpoinen tuuli puhaltaa sen lävitse pitäen sen viileänä. Välistä, esimerkiksi viime yönä, tuuli villiintyy todella rajuiksi puuskiksi. Ovien kanssa saa olla varovainen, välillä ne paukkuvat tosi kiukkuisesti.

Matkalla kului 214 litraa bensaa, Jykä laski. Edullisinta se oli Saksassa, 1,5 e, kalleinta Kreikassa 1,8 e/l Igumenitsassa, tosin siellä tankattiin 100-oktaanista. Auton ajotietokoneen mukaan kilometrejä tuli 2680 ja aikaa kului ajamiseen 39 t 30 min. Keskikulutus oli 8,4 l/100 km 70 km/h keskinopeudella. 380 euroa saimme sijoitettua polttoaineeseen. Auto ja traileri kestivät matkan hyvin.