Kreetalla vihertää jo kevät!

Kevät kolkuttelee jo Kreetan ovia ja ikkunoita. Vai onko kolistelemassa kuitenkin talvinen tuulahdus vuorilta? Tramountana, pohjoistuuli, syntyy kuin tyhjästä ja rymyää 45 km/h puuskissa takapihallamme. Kuvittelimme jo talven taittuneen, kun viime viikon piteli yli kahdenkympin lämpötiloja. Mutta onneksi kevään paluu on vääjäämätöntä, joten ei viitsitä valittaa parin päivän takapakista.

Kevät kuuluu ja näkyy. Peipposet ja mustarastaat konsertoivat kilpaa, ja pöllö, haukka ja kyyhkynen ottavat myös pientä äänenavausta. 

Aamulenkin varrella komea kalkkunakukko on niin pörheänä, että! Kalkkunan kieunta on sitten hauska ääni, väkisin alkaa naurattaa, kun sen kikattelua kuuntelee. Läheltä nähtynä otus on melkein pelottavan suuri, mutta kyllä se kunnioittaen kierrättää kanansa kauempaa, kun Dafni-bokserin kanssa lähestymme.

Kukkaset koristavat oliivilehtoja ja vuorten vihreitä rinteitä. Vuokot taitavat olla jo lähes kukkineet, kaikenmallista kakkaraa ja voikukan sukulaista puskee tienpientareilta, mausteena malvikki ja manteli. Melkein unohtaa, että tavalliseen turistiaikaan täällä on niin ruskeaa ja kuivaa.

Selakanon laakso, korkeus 930 metriä merenpinnasta.
Vielä korkeammalla näkyy lunta.
 Mantelipuun kukinta riittää lumipyryksi!

Moottoripyöräily alkaa taas kiinnostaa, kevään merkki sekin! Olemme tehneet muutaman lenkin suomalaisissa ajovarusteissa. Ne ovat sopivanlämpimät "talviajeluun". Haaveilimme, että nousisimme vähän ylemmäs katsomaan, missä ne lumet tulevat vastaan, mutta uhkaavasti lumilaikut vuorilta hupenevat. Toisaalta mottomme tälle talvelle oli, että lumi on kaunista, kunhan se ei tule liian lähelle.



Pilvet vörrivät laaksoista yli huippujen tai sitten toisin päin, kurottelevat yli huippujen; mistä milloinkin tuuli käy. Ystävien viinitarhalla puuhailtiin päivä ihan pilvessä. Valkea usva tuprusi kuin savukoneesta vuoren laella olevan notkelman ylitse. Isoisän mökin raunioilla kukki mantelipuu ja rouvat keräsivät villivihanneksia, hortaa. Isännät leikkasivat viiniköynnöksiä.

Laitetaanpas tähän vähän kuvia ja ajatuksia viime kesän retkiltä! Nyt, kun Ierapetra on taas matkanjärjestäjien ohjelmassa, tässä on muutama mukava lähiretkikohde. Eivätkä ole liian kaukana Agios Nikolaoksestakaan. Thripti ja Agios Ioannis, olkaa hyvä!

Syrjäkylillä

Pääteiltä kannattaa poiketa. Ei uskoisi, että vain pienen matkan päässä on niin toisenlaisia maailmoja! Vai arvaisitteko päätyvänne ihastelemaan kukkivia kanervikkoja mäntymetsässä keskellä Kreetaa? Palmut huojuvat sentään hiekkarannalla alle kymmenen kilometrin päässä, joten kanervakenttä tuntuu tuttuudessaan hyvin eksoottiselta.

Thripti on pikkuruinen vuoristokylä kivenheiton päässä Agios Nikolaoksesta ja Ierapetrasta. Se sijoittuu vuorten satulaan 800 metrin korkeuteen ja uinuu omassa rauhassaan vailla näköyhteyttä muualle kuin ympäröiville vuorenhuipuille.

Vuoret ovat uljasta katseltavaa, Thriptin huippu 1474 m, Papoura 1187, Vothones 1010 m ja Kliros 1331 m, ainakin yhden kartan mukaan. Huippujen nimistö tuntuu vaihtelevan kovasti eri karttaversioissa.

Itse Thriptin kylä on varsin vaatimaton eikä mitenkään erityisen kaunis, sillä se on rakennettu harvaan ja rakennukset ovat matalia, vajamaisia, vailla galamouria tai pikkusievää idylliä. Aitoudessa paikka päihittää kuitenkin Kritsat ja muut turistimagneetit mennen tullen. Kylän ympäri kiertää yksisuuntainen ajoreitti ja sen lävitse kulkee E4-vaelluspolku. Taverna kestitsee aidoin antimin.

Ylhäällä, alankoa viileämmässä ilmastossa, viihtyvät omena- ja päärynäpuut, pähkinäpuut sekä rypäleet. Puheista päätellen usea alakylien asukas omistaa sieltä enemmän tai vähemmän maata ja kenties pikku talonkin, jossa käydään mökkeilemässä, viljelemässä herkkuja ruokapöytään tai myyntiin ja nauttimassa vuorten kiireettömästä hiljaisuudesta. Luultavasti talviasujia ei ole monia, sillä pääsy kylään ei ole ihan helppoa tai ainakaan nopeaa, eikä esimerkiksi kauppoja ole.

Thriptiin kannattaa ajaa lounaasta, läheltä Ierapetraa, Kato Horiosta. Idästäkin pääsee Orinon vuoristokylän kautta, mutta se on hiekkatietä. Kato Horion reitti on parhaimmillaan ihan hyvää asfalttia, huonoimmillaan märkänä urille ajettua, yhden auton levyistä muhkuraista sementtipolkua. Sitä pitkin pääsee perille tavallisella henkilöautolla, mutta hurjastelemaan ei kannata ryhtyä, sillä kapeissa kurveissa näkyvyys on nolla eikä ohittamaan välttämättä mahdu. Ohessa video ajelustamme.

Thriptin tie moottoripyörällä -video

Vaikka Thriptin kylä on pieni, vailla turistihoukutuksia ja siellä toimii vain yksi taverna, siellä totisesti kannattaa vierailla! Jos ei niinkään määränpään, niin matkan itsensä vuoksi. Kato Horiosta alkava tie pääsee pian irti Pachia Ammoksen ja Ierapetran välisen solan läpi huristavien autojen pölyistä ja puikahtaa kukkuloiden lomaan ja vuoren seinämälle. Näkymät palkitsevat vaivannäön.

Korkeat, pystysuorat kalliot tarjoavat esimakua vuoristosta oikealla puolella, kun taas vasemmalla aukeaa yksi Kreetan huikeimmista näköaloista. Tie nousee pitkän matkaa viistosti yhä ylemmäs, niin että korkeus tulee melkein yllätyksenä, kun yhtäkkiä ollaan koko Kreetan kapoisimman kohdan yläpuolella ja näköalaa on niin Ierapetraan kuin Agios Nikolaokseenkin saakka. Etelä-lounaassa häipyy utuun Libyanmeri ja pohjoisessa siintää Mirabellon lahti Kreetanmeren puolella.

Näkymä etelään
Ierápetra

Näkymä pohjoiseen
Mirabello-lahti

Alhaalla laaksossa erottuvat selkeästi Vassilikin minolaisen kylän rauniot ja Vassilikin kylän hulppean suuri kirkko. Niiden takana häipyvät hiekkatiet näkymättömiin yli matalampien kukkuloiden, ohi Agios Nikolaoksen ja kohti Lassithin tasankoa. Ierapetran länsipuolella rannikko on kuin katettu muovilla, niin täynnä kasvihuoneita alue on. Oliivitarhat ruuduttavat ja raidoittavat laaksoa ja sen kukkuloita, joiden rinteet on porrastettu puiden kasvatusta varten.

Ha'n rotko yläpuolelta nähtynä

Lopulta tie irtaantuu solan reunalta ja nousee pinjoja kasvavaan satulalaaksoon Ha’n hurjannäköisen repeämärotkon yläpuolelle. Ha on läpipääsemätön, ellei kiipeäjällä ole myös sukellusvarustusta, sanotaan. Tuo karu portti suojelee satumaista vihreyttä, joka yläpuolisessa laaksossa piilottelee.

Pinjat luovat läikikkään varjokuvion alleen. Sinne, missä niitä on tiheässä, on muodostunut punaruskea havumatto pudonneista neulasista maan pinnalle. Metsikön harvemmissa kohdissa kanervat ja timjami kilpailevat kasvupaikoista. Kanerva on ihan samannäköistä kuin Suomessa, vain pitkävartisempaa ja isokukkaisempaa. Yllättäen myös timjami kukkii vielä elokuun lopussa, muualla emme ole nähneet kuin rutikuivia, harmaita piikkipalloja.

Pinjat ovat paikoitellen kuin bonsai-puita, niin vänkkyräisiä niiden rungot ovat. Vuohet ovat tehneet omia taideteoksiaan tien varrelle pureksimalla puista ja pensaista kaikki ne osat, joihin ovat yltäneet. Kellojen kalkatus on tauotonta, vaikka emme näe yhtään elikkoa. Mehiläispesiä on tuotu keräämään mettä kanervasta ja timjamista. 

Korppikotka kuuluu alueen linnustoon, ja näimme retkellämme niiden sekä haukkojen ja korppien leikittelevän rinteiden yläpuolella pyörteisissä ilmavirtauksissa. 


Pysähdyimme kiikaroimaan ja valokuvaamaan tuon tuosta, mutta moottoripyörällä se onkin niin vaivatonta. Tien varrella ei ole monta mahdollista pysähtymispaikkaa autolle. Ne kannattaa panna merkille menomatkalla ja hyödyntää palatessa, jottei tuki tietä tai aiheuta muille vaaraa.

Taverna To Provasmassa meininki on mutkatonta. Ulkona on pari pöytää mutta sisätilaa riittää ja valokuvat seinillä kertovat, että sisälle onkin tarpeen välistä suojautua, nimittäin kuvissa lumi koristaa kylää. Naapuripöydästä tervehtivät vakioasiakkaat tulijoita: pari paikallista vanhaaisäntää ja kylän pappi ovat keskipäivän raki-lasillisilla. Ruokalista on konstailematon, yksisivuinen, mutta sisältää olennaisimmat herkkupalat kreetalaisesta keittiöstä. Horiatiki-salaatin maukkaat, pikkuiset tomaatit ovat epäilemättä paikallisia ja rapeat tiropitat käsintehtyjä.

Vuoristokylien katoava kauneus

Nyky-Kreeta elää paljolti turismista, vaikka myös kasvihuoneviljely ja oliivien kasvatus ovat monelle leivän lähde. Kuten muissakin länsimaissa, maaseudun autioituminen on tuttu ilmiö myös Kreikassa.

Osittain vuoristokylät ovat jääneet autioksi autoistumisen vuoksi. Ei tarvitse kuin poiketa asutun kylän sivukujille, niin vastaan alkaa tulla raunioituvia taloja, jotka kuitenkin ovat olleet tyhjillään vasta joitakin vuosikymmeniä – eli siitä lähtien, kun omistavan tai perivän sukupolven on tarvinnut tai ollut halu päästä autolla oven eteen. Vanhoissa kylissä talot on rakennettu rinteeseen niin tiheään, että ajoneuvoista vain aasi on voinut niitä katuja kulkea.

Skootterit ovat ottaneet nykyään aasin paikan, sillä usein ne riittävät väliaikaisasukkaiden kulkupeleiksi. Taloihin on muuttanut asumaan turisteja, usein vain osaksi vuotta, mutta varsinkin ulkomaalaisia eläkeläisiä myös pysyvästi. Jos ei kaipaa uimarantaa, vuoristokylien kauneus on kyllä houkuttelevaa!

Yksi esimerkki tällaisesta ulkomaalaisten ”pelastamasta” kylästä on Kreetan-kotimme, Koutsounarin, yläpuolella oleva Agios Ioannis, jota alkoivat alun perin kunnostaa taloja sieltä ostaneet ulkomaalaiset.

Ihan omin voimin ei kyliä ole tarvinnut asukkaiden kunnostaa, sillä EU:lla on ollut yhdessä Kreikan valtion kanssa kunnostusohjelma, jonka avulla saarten ja syrjäisten alueiden kyliä on laiteltu. Asianmukaiset taulut kertovat ohjelman tiedot, Internetistä löytyy kattavat selostukset toimenpiteistä. Samankaltaisia rahoitettuja kyläohjelmia on ollut Suomessakin, aivan kotiraiteillamme.

Agios Ioanniksen kyläkierros

Agios Ioannis [ajios joannis] sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä merenrannasta, parinkymmenen kilometrin päässä Ierapetrasta. Sinne vie hyväkuntoinen asfalttitie, joka muuttaa maisemat hieman tylsistä, tasaisista ranta-alangoista jylhänkauniiksi jyrkänteiksi.

Ylempänä on tuulen tuivertamia katajia ja mäntyjä, jotka nojaavat tien reunaman yli, sekä kivipaasia, jotka osoittavat taivaalle kuin jumalten sormet. Tie ei roiku pelottavasti jyrkänteillä vaan seurailee laakson reunaa tarjoten kuitenkin komeat maisemat. Alhaalla syvä laakso haarautuu kallioiden väliin useammaksi vuorille vieväksi solaksi. Muutamassa kohdassa reitin sivuun on laitettu penkki maiseman ihailua varten. 

Keskellä vuoristoa koristavat rinnettä
Agios Ioanniksen talot kuin helmet

Seitsemänsadan metrin korkeudessa tie tekee parin mutkan verran matkaa Agios Ioanniksen lävitse, mutta jos ei osaa ottaa vaaria pienestä, puisesta ”Parking”-kyltistä (tai kunnioittaa liikaa toisessa mutkassa olevia pysäköinikieltomerkkejä, joiden vieressä on rivi autoja pysäköitynä), on kylä äkkiä ohitettu. Tie jatkuu kiemurrellen vuoristoon kohti Shinokapsalaa ja Orinoa, joten lisää  pikkukyliä tulee vastaan, mutta idylliä löytää siis lähempääkin, ainakin meiltä katsottuna.

Agios Ioanniksessa auto täytyy todellakin pysäköidä kylän laitamille, sillä suurin osa kujista on vain kävellen kuljettavissa. Tosin betoniin painuneista pienistä kavionjäljistä päätellen perinnekulkupelillä eli aasilla pääsisi myös. 

Mutkia, rappusia, talojen väliin katoavia, hämäriä käytäviä, raunioita… ja kaikkialla kukkia ryöppyämässä muurin välitse ja ylitse, villeinä tai ruukkuihin kesytettyinä.

Kylässä toimii pari kahvilaa: toinen on  Route 55, joka alkukesän on auki vain sunnuntaisin puolen päivän aikaan, mutta elokuusta lähtien joka päivä. Siellä kuuluu olevan hyviä musiikkiesityksiä. 

Route 55

Toisen välipalapaikan löysimme kylän siitä mutkasta, jossa ovat pysäköintikieltomerkit. Hyvällä ja edullisella horiatiki-salaatilla virkistäytyneenä jatkoimme kyläkierrosta. Kyseisessä Traditional Kafeniossa tuli nähtyä sellainenkin tapaus, että kissa otti kaskaan kiinni puun rungolta ja pisteli sen hyvällä halulla poskeensa.

Agios Ioannis on kuin tämän päivän sisustuslehtien ideaalimiljöö. Kujilla näkyy rinnakkain raunioita ja romua, eilispäivän katoavaa kauneutta ja nykyaikaista ja huolella remontoitua, aina pikku piirtoa myöten mietittyä rakentamista. 

Agios Ioanniksen idyllin säilymisen ehto on ollut turismi. Parkkipaikkana on autioituneen koulun piha, yhtään kauppaa ei ole. Kylän muurilla istuskeleva nuoriso puhuu italiaa, varusteista päätellen he odottavat kyytiä uimarantaan. 

Kuulemme pihoista ja kadulta myös ranskaa ja englantia. Henkilökuntaa on siellä täällä siivoamassa tai remontoimassa, he ovat ehkä kreikkalaisia.

Mekin käytämme hyvän tovin tutkailemalla aitojen takaa suurehkoa, hyväkuntoista taloa, joka on myynnissä. Siinä olisi ihana, villiintymässä oleva puutarha: pari oliivipuuta, useita granaattiomenia sekä todella vanha viiniköynnös ainakin rungon paksuudesta pääteltynä. Rantaan olisi täältä hiukan liian pitkä matka, mutta loiskiiko lähellä joku uima-altaassa? Toisaalta niillekin taisi langeta juuri ylellisyysvero.

Saatuamme päämme ja kameramme täyteen idylliä maltamme käynnistää pyörämme, vaikka sen ääni repii pikkukylän hiljaisuutta. Mutta hetki vain, niin mekin olemme lähteneet, kuten niin monet ennen meitä.