Lämpimät hyvän joulun toivotukset

"Käy lämmin henkäys talvisäässä"
"No onkos tullut kesä nyt talven keskelle"
"Mis' sypressit tuoksuvat talvellakin"
"Arkihuolesi kaikki heitä"

Moni suomalainen joululaulu sopii tämän kuvan tunnelmaan!

 Haluamme toivottaa kaikille lukijoille lämmintä joulumieltä ja mielenkiintoista uutta vuotta 2016! 

Meidän reissumme on nyt puolivälissä. Palataan pian uusin jutuin ja kuvin muistelemaan vuotta 2015.

Blogi Vuosi Kreetalla on luettavissa myös osoitteessa: 

http://kreeta.info/blog/

Juhlitaan!

Kreetalaiset ne osaavat juhlia! Siinä missä suomalainen kylätoimikunta kokoustaa, talkoilee ja lopulta juhlii samalla, alle kymmenen hengen porukalla, täällä tuntuvat juhlat sukeutuvan vähän aiheesta kuin aiheesta suit sait. Valmistelussa on mukana helposti kymmenittäin ihmisiä, ja kun tulee aika lopettaa karkelot, nuorta ja vanhaa toimihenkilöä kulkee keräämässä kasaan tuoleja, pöytiä ja roskia. Eikä juhlissa juroteta vaan otetaan ilo irti!

Juhlan aihetta on monenlaista - oikeastaan tuntuu siltä, että tarvitaan vain jonkinlainen yhteinen nimittäjä sille, että päästään pitämään hauskaa. Olemme olleet mukana, kun on juhlittu pyhimysten päiviä, erilaisten tapahtumien ja kesäkurssien päättäjäisiä, täysikuuta, vanhaa oliivipuuta ja muuten vaan. Esimerkiksi marraskuun alussa kansa kokoontui vuoristokylään juhlistamaan rakin polton aloittamista. Raki on kreetalaista pontikkaa, todellista ystävyyden juomaa, jolla kiitellään vieraat ja lääkitään vaivat.

Kreetalaisissa kyläjuhlissa olennaisia elementtejä ovat syöminen ja juominen, ystävät, musiikki ja tanssi. Kesällä juhlissa oli monesti mukana myös turisteja, jotka olivat meidän tavoin uskaltautuneet paikallisten joukkoon. Mutta kun matkailijat lokakuussa alkoivat vähetä, saimme huomata, että ei näitä karkeloita todellakaan turistien viihdykkeeksi järjestetä, vaan ne ovat olennainen osa kreetalaisten tapaa pitää hauskaa. Ja voisi jopa sanoa, että kun väki vähenee, niin pidot paranevat!

Kreetalaisten juurilla

Kun syksy kolkutteli jo ovella, lokakuun lopulla, järjestettiin Kavousissa juhla Unesco-yhteistyön merkeissä. Amerikkalaisille kumppaneille luovutettiin oliivipuun vesa. Se oli otettu yhdestä Kreetan vanhimmista oliivipuista. Ruoka valmistettiin näytösluontoisesti muinaiseen minolaiseen tapaan, onhan kyseinen puuvanhus ollut olemassa jo silloin, kun Kreetalla vallitsi minolainen kulttuuri. Aivan jättipuun lähellä on Azorian minolaisen kylän rauniot, ja sen asukkaat ovat aikanaan nähneet puun varttuvan taimesta.

Saarella työskentelevä amerikkalainen arkeologi on rekonstruoinut todennäköisen minolaisen ruoanvalmistusmenetelmän löytöjensä perusteella. Muinaisten aikojen ateria on porissut hiilien päälle asetetuissa saviruukuissa, joissa liha ja kasvikset ovat saaneet hautua useita tunteja. Ruoan laitto ei ole ollut välinpitämättömän kokin hommaa, sillä hiiliä on saanut kohentaa ja lisäillä vähän väliä monet pitkät tiimat.

5000 vuotta vanha tapa kokata

Sunnuntainen sää oli saaren pohjoisrannikolla pilvinen, tuulinen ja tihkuinen, mutta toista sataa henkeä parveili juhlapaikkana olevan koulun pihalla ja sisätiloissa. Tarjolla oli minolaismenetelmällä valmistettua kanaa ja possua eri lisukkeiden kanssa ihan ilmatteeksi, viinistä ja rakista sai maksaakin pikkuisen.

Ja kuten asiaan kuuluu, pian alkoi soitto raikaa. En tiedä, ovatko jo minolaiset soittaneet busukia ja liiraa, mutta ainakin satoja vuosia vanhoja soittimia ne ovat. Perinnemusiikki, jota kreetalaiset rakastavat, on peräisin 1800-luvun lopulta. Yhä tänä päivänä niiden sanat ja sävelet koskettavat sielua ja saavat nuoret ja vanhat lähtemään mukaan piiritanssiin. Vaikka koulun saliin katettujen pöytien välissä sopi juuri ja juuri kävelemään, tanssille näytti löytyvän tilaa. Keskustella ei enää siinä vaiheessa voinut, sillä musiikkia soitetaan aina kovaa, se kuuluu kupletin juoneen. Kreikkalaiset puhuvat tietysti käsillään, joten heitä se ei haittaa.

Kävimme katsomassa juhlittua puuvanhusta. Sen kerrotaan versoneen minolaiseen kylään vievän tien varrelle, ja sen iäksi on arvioitu kasvunopeuden perusteella 3250 vuotta. Mastoeidis-lajiketta oleva puu kantaa edelleen hedelmiä. Se on halkaisijaltaan 4,9 m  ja ympärysmitaltaan suurimmillaan 14,20-metrinen. Vuoden 2004 olympialaisissa Ateenassa maratonin voittajan seppele oli sidottu juuri tämän yksilön oksista.

Terveydeksi – jamas!

Kreikassa pontikan teko ei ole laitonta puuhaa, jota toimitellaan korpikuusen, tai edes sypressin, pimennossa. Anatolin vuoristokylän koulun piha oli marraskuun ensimmäisenä päivänä varsin vitsikkään näköinen, kun lapset leikkivät keskellä pihaa, ja nurkalla aikuiset tiputtivat pannusta kirkasta.

Lypsylämmintä juomaa sai maistaa lääkemitallisen tai vaikka useamman, kuka vain halusi. Vieressä kypsyi grillissä possua ja kania, ja kaikille kuuden euron lipun lunastaneille tarjottiin lautasellinen makoisia mezejä: fetajuustopiirakkaa, kaalikääryleitä, favaa eli papumuhennosta, paikallisia tummia pikkutomaatteja ja oliiveja. Pöydissä oli kannussa vettä ja pulloissa kirkasta juomaa: sitä ihteään, eli rakia.

Eikä siinä suinkaan kaikki! Kun naposteltavat oli lautasilta hävitetty, tarjoilijat kiersivät jakamassa suuria, kuumia uuniperunoita. Niitä seurasivat jälkiruokana halva, joka on eräänlainen vanukas, sekä granaattiomena. Kreetalaisrouvalta pöydän toisesta päästä kuultiin villi teoria, että jos juo alkoholia ja sitten syö granaattiomenaa, se hävittää alkoholin vaikutuksen.

Toivottavasti moni ei uskonut granaattiomenaan, kun juhlakansa lopulta palaili vakiasuinsijoilleen alas mutkaista vuoristotietä. Promillerajat ovat Kreikassa autoilijoille samat kuin Suomessakin, 0,5 ‰, ja moottoripyöräilijältä edellytetään pyöreätä nollaa. Toisaalta kreetalainen ei asennoidukaan alkoholiin siten, että kaikki ilmainen viina on juotava.

Tanssitaan!

Ierapetrassa on useita tanssikouluja, jotka opettavat perinteisiä kreetalaisia tansseja. Olemme nähneet ihan pieniä lapsia oppitunnilla tapailemassa piiritanssin askelia. Ensimmäisissä kyläjuhlissa arvelimme, että suuri osa tanssijoista oli ammattilaisia, niin taitavia he olivat. Ehkä olivatkin, suuri osa yleisöstäkin oli turisteja. Mutta viimeistään täydenkuun juhlissa elokuun lopussa tajusimme, kuinka tärkeä ilmaisumuoto kreetalaiselle tanssi on. Nuoret ja vanhat yhtyvät rivitanssiin ja askelkuviot tuntuvat olevan selkäytimessä, sillä edes keskivahva humala ei tanssijoita sekoita.

Yksintanssi on vuorossa myöhemmin, kun muutaman kupillisen kumonnut kreetalaisyleisö liikuttuu oikeisiin tunnelmiin. Zorbas-elokuvan tanssikohtaus ei ole myytti, vaikka itse tanssi on elokuvaan varta vasten keksitty. Kun yökolmelta bouzoukinsoittaja panee parastaan, ja laulaja tulkitsee täysin palkein ikivanhaa sävelmää, jokin kreetalaissielussa värähtää. Tuolle värinälle on saatava tulkinta.

Seuraamme, miten mies johdattaa vaimonsa pöydästä kohti tanssialuetta, vaimo panee ujostellen vastaan. Mies ohjaa päättäväisesti naisen areenalle ja notkistaa toisen polvensa, kumartaa päänsä ja alkaa taputtaa rytmiä kohotetuin käsin. Nainen ottaa pari askelta rytmiä tavoitellen, sitten pyörähtää ja hymyilee miehelle. Kohottaa kätensä, sormet taipuvat siroon asentoon ja jalat polkevat eteen, taakse, sivuaskel, pieni hypähdys. Nainen kohottaa kasvonsa ja antaa tanssin viedä, ystävät ja sukulaiset kerääntyvät tanssijan ympärille kannustaen. Moni painaa päänsä nöyrästi, tanssija saa käyttää tilansa ja esittää oman tulkintansa, hänelle annetaan tila ja rauha, tukien, tunnelmassa myötäeläen.

Sama toistuu eri puolilla satapäistä yleisöä. Ihmisiä nousee pöydistä tanssimaan oman tanssinsa ja ystävät polvistuvat kannustamaan. Vuorot vaihtuvat, varsinkin miehet valitsevat tanssinsa päätteeksi ilkamoiden ystävistään seuraavan, jonka pitää suoriutua. Joku on selvästi niin humaltunut, että askelten myötä lähtee loivaan sivuliirtoon, mutta äkkiä se onkin vain osa esitystä, kun tanssija koskettaa kädellä maata, mutta nouseekin sitten lähes kyykystä hitaasti pyörähdellen jälleen täyteen seisomakorkeuteen. Tanssin tunnelma on niin väkevä, että se liikuttaa katsojaa. Väkisin mieleen nousee kateus: voi, kunpa minäkin osaisin!

Huvittelukeskus

Arkeologit ovat esittäneet tulkintojaan muinaisten kreikkalaisten elämästä löytöjensä perusteella. Vaikuttaa siltä, että kokonaisia suuria temppeleitä on pystytetty erilaisia uskonnollisia juhlia varten. Ei kansan mielenlaatu ei ole siitä mihinkään muuttunut, vaan juhlatemppeleitä rakennetaan edelleen.

Marraskuun alussa vierailimme hulppeassa 1500 hengen ”diaskedasi kentrossa”eli huvittelukeskuksessa tai konserttitalossa. Se on nimetty historiaa kunnioittaen Apollon Palaceksi ja sijaitsee Ierapetrasta pohjoiseen Katohorion kohdalla, taajaman ulkopuolella. Ehkä syrjäisellä sijainnilla on jotain tekemistä metelin tai kenties verojen tai tonttien hintojen kanssa, mene tiedä. Parkkitilaa ei ainakaan ole mitenkään erityisesti tuhlailtu. Konserttitalossa on oikein hyvä akustiikka ja riittävä ilmanvaihto, mikä on ehdottomasti plussaa, sillä Kreikassa kun ollaan, sisätiloissa tupakoidaan ihan sujuvasti.

Artistina oli yksi tämän päivän Kreikan supertähdistä, Antonis Remos, jota voisi verrata Jari Sillanpäähän suosionsa huipulla. Ohjelmisto on kevyttä kreikkalaista nykyiskelmää, joka kuitenkin myötäilee perinteistä musiikkia niin sujuvasti, että sitä kuuntelee vaikka pitäisi enemmän perinteisestä busukimusiikista. Ja busukia saatiin kuulla myös, nimittäin kitaristin sijaan parrasvaloissa paistattelee kreikkalaisittain aina busukin helisevän soiton taitava muusikko. Tällä kertaa hän oli yksi parhaista elossa olevista busukisoittajista, Manolis Karadinis.

Antonis Remos ja Manolis Karadinis

Ensi kertaa olimme katsomassa kreikkalaista kevyttä musiikkia livenä ja näissä mittasuhteissa. Ilta oli unohtumaton elämys kokonaisuudessaan. Tuntui siltä, että kreetalaiset ovat pikku hiljaa toipumassa turistikauden rasituksista ja olivat nyt nälkäisiä ja janoisia oman huvitteluvuoronsa suhteen. Jo lämmittelybändi Vegas, joka soitti räpähtävää nykymusiikkia ja oli varsin tasokas, TV:stä tuttu kokoonpano, sai yleisön hienosti mukaan, kun juhlaa puolen yön jälkeen pikku hiljaa aloiteltiin.

Kun illan päätähti Remos lopulta kahden maissa yöllä aloitti, oli kansa valmiina. Tunnelma roihahti kattoon valoshown myötä. Savuisessa ilmassa se näytti ilotulitukselta. Musiikki soi erittäin kovalla volyymillä, mutta uudehko rakennus on varmaan rakennettu maanjäristyksenkin kestäväksi, joten lievästä tärinästä huolimatta akustiikka pelasi moitteettomasti.

Remos oli loistava esiintyjä. Hän oli pukeutunut t-paitaan ja farkkuihin ja saapui yleisön eteen kuin vaatimaton vieras tuttaviensa joukkoon. Yleisö yltyi illan mittaan erittäin tuttavalliseksi sekin, ja tähti sai vähän väliä kainaloonsa jonkun valokuvattavaksi. Ihmeellisesti hän kykeni koko ajan laulamaan keskeyttämättä, vaikka häntä häirittiin tämän tästä.

Salissa kierteli tyttöjä, jotka myivät kukkasia täynnä olevia tarjottimia. Moni tuntee vanhan kreikkalaisen tavan heittää lautasia rikki lattiaan, artistin jalkoihin. Sen on tarkoitus kuvastaa äärimmäisen suurta tunnetta, jonka koskettava esitys saa kuulijassa aikaan. Tämä on nykyään kiellettyä vaarallisena, ja tapa on korvattu kukkasten heittelyllä. Kokonaan yleisö ei ole lautasten heitosta halunnut luopua, ja usein kukkasten kera artistia päin läjähti kokonainen tarjotin kukkaryöpyn kera! Nämä tosin olivat varta vasten tehtyjä keveitä pahviastioita, ja artisti kykeni jatkamaan esitystään pommituksesta häiriintymättä.

Remos todella antoi yleisölle sitä, mitä se halusi. Hän osoitti huomiota tanssijoille, antoi mikrofonin muutamalle esiintymishaluiselle, jotka tunsivat ohjelmiston ulkoa, ja kehui, miten yleisön energia antoi hänelle voimaa. Upeasti hän jaksoikin laulaa.

Välillä lämmittelybändi Vegas palasi tanssittamaan väkeä, joten artistin lepotauolla yleisö ei päässyt nuokahtamaan. Esiintymislava oli bailukansaa täynnä, ja vaikka enimmät kukkaset oli lakaistu sivuun, silti tuppasi olemaan aika liukasta, kun mekin innostuimme nostamaan tanssijalkaa muiden mukana. Artistien oli kiivettävä orkesterin lauteille, jotta väki mahtui tanssimaan. Moista kreisibailaamista en ole aikoihin nähnyt, ja yleisö sentään oli suhteellisen aikuista.

Remos palasi tauoltaan, mutta ihmiset eivät kauan antaneet hänen hallita estradia yksin. Yleisö kansoitti lavan tanssiessaan rakastamansa musiikin mukana, ja artisti sai hädin tuskin jalansijan reunalta. Onneksi hänellä oli apunaan joukko hienotunteisesti ja vähäeleisesti väkeä kurissa pitäviä turvamiehiä. He jopa osoittelivat tähdelle yleisöstä tulevia kontaktipyyntöjä, eikä kukaan ärtynyt heidän läsnäolostaan. Remos jaksoi viihdyttää ja laulaa, ja vahva ääni hänellä olikin.

Kun lähdimme palatsilta kello viisi tähtikirkkaaseen Kreetan yöhön, joka marraskuisesti oli lämpötilaltaan 13 – 14 asteen luokkaa, oli salissa vielä täysi meno päällä. Ihmiset tanssivat, tietysti pöydillä, mutta myös käytävillä, lavalla ja vessajonossa. Remos esitti juuri kreetalaisia perinteisiä sävelmiä, ja kaikki lauloivat mukana. Ilmeisesti menoa olisi jatkunut vielä ainakin kuuteen. Useat kuulemma jäisivät paikalle odottamaan aamun valkenemista, jotta voisivat ajaa hieman turvallisemmin kotiin nukkumaan iltaan asti. Ja ehkä uusiin juhliin asti, olihan edessä vielä kaksi vapaata iltaa, lauantai ja sunnuntai. 

Artisti valokeilassa, mukana "muutama" fani

Kulttuurieroja. Osa 2. Kädet heilumaan!

Virastokäyttäytyminen

Onko Suomessa enää virastoja, joissa hoidetaan asioita? Vai onko nykyään kaikki netissä? Noin viiskymppisten kokemusmaailmaan kuuluu vielä sekin vaihe, jolloin nettiä ei ollut. Piti ihan oikeasti mennä johonkin toimistoon, jotakuta henkilöä tapaamaan ja sumplimaan virallisia kuvioita, kuten merkkauttamaan palkka tilille tai hakemaan virkatodistusta.

Toimistot Suomessa ovat isoja, kaikuvia tiloja, joissa ihmiset liikuskelevat hiljaa, ja vain loisteputkien vaimea särinä häiritsee harmoniaa. Jonotusnumerot liikuttelevat asiakkaita kuin pelinappuloita. Virkailija puhuu soinnukkaasti oman äänensä kaikua ihastellen. Asiakkaat eivät keskustele keskenään, paitsi jos jonkun puhelin soi: siihen pitää tietysti puhua isoon ääneen, jolloin muut kuuntelevat tarkkaan mutta yrittävät näyttää siltä, kuin eivät kuuntelisi. Eikä kukaan viranhaltijoista taatusti tarjoa asiakkaalle kahvia.

Minolainen konttori - ?

Toista se on täällä. Muutama esimerkki:

Pankissa virkailijan tuttava huutaa tiskin taakse toisen kassan jonosta:

- Moi, mitä Dimitri. Miten menee?

Kreetalainen ei ikinä aloita keskustelua tai ohita tuttavaa kysymättä tätä: - Ti kanis? Kuinka voit? Usein kysyjä vastaa itse, mutta kysyvä nuotti äänessään: - Kala? Hyvin varmaan?

Vastaus ei voisi muuta ollakaan, tietysti menee hyvin.

Dimitris vastaa kassaltaan, että hyvinhän tässä. Entä itse? Mites perhe? Tuttavan perheelläkin menee hyvin. Sitten siirrytään juttelemaan niitä näitä, kreetan murteen vauhti kiihtyy sellaiseksi, että dimotikon, nykykreikan, opiskelijan kuullunymmärrys tipahtaa penkin alle. Mutta näytelmän seuraaminen on hauskaa.

Virkailijan on nimittäin keskeytettävä asiakaspalvelu, jotta hän voi tulla kunnolla juttelemaan ystävänsä kanssa. Miten sitä muuten voisi taputella hartioihin kaveriaan. Asiakas odottaa ja seuraa hymyillen keskustelua. Muutamat jonottajista osallistuvat jutuniskentään. Dimitris palaa tiskin taakse, mutta äänekäs keskustelu jatkuu vielä niin kauan, kuin ystävä on pankissa. Viis siitä, että siellä on myös joitakin kymmeniä muita, eikä se ketään tunnu haittaavan.

Kuva ei liity käsiteltävään asiaan. Haitannekko tuo.

Verovirastossa ovelle asti ulottuvan jonon hännille ilmaantuu virkailijan tuttu. Hän tervehtii jo ovelta ystäväänsä. Hyvää kuuluu molemmille. Virkailijan on kuitenkin käytävä vaihtamassa poskisuukot ystävän kanssa ennen kuin voi jatkaa työtään.

Ystävysten keskustelu jatkuu.

Virkailija: - Miten se sinun poikasi, joko hän on parantunut?

Ystävä: - Kyllä, pääsi sairaalasta viime viikolla. Entä sinun vanhempasi, vieläkö asuvat kotona?

Virkailija: (Vuorossa olevalle asiakkaalle): - Tuohon allekirjoitus. (Ystävälle) - He muuttivat siskoni luo Ateenaan keväällä.

Asiakas: - Minne minä menen tämän paperin kanssa?

Virkailija: (Ystävälle) - Siskollani on uusi vauva. (Asiakkaalle) - Annatte tämän työnantajalle. (Ystävälle) - Vauva huutaa yöt ja vanha äitini ei saa nukuttua.

Välillä virkailija voi vielä ottaa vastaan puhelunkin, eikä ulkomaalainen sivustaseuraaja enää tahdo pysyä perässä, kenelle hän milloinkin puhuu. Oman vuoron tullessa se on erityisen haastavaa. Mutta kyllä rouva nostaa katseensa papereistaan ja korottaa äänensä: Puhuin SINULLE, koeta nyt keskittyä, hyvä ihminen!

Suomalaisesta moinen epämuodollisuus tuntuu oudolta virka-asioinnin yhteydessä, mutta osamme olemme saaneet mekin. Rekisterikonttorissa olimme käyneet jo kolmesti, kaksi kertaa auton ja kerran moottoripyörän papereiden kanssa. Tai oikeastaan vielä pari kertaa useammin, jos lasketaan välipoistumiset, kun piti käydä maksamassa veroja ja palata takaisin. Virvokkeeksi sentään sai kahvia. Virastossa täällä vieraillaan eikä käväistä.

Neljäs vierailukerta oli lopullisten rekisteripapereiden hakeminen, sillä Suomen Trafi vaati, että heille pitää olla virallinen rekisteröintitodistus, väliaikainen ei riitä. Periaatteessa olisimme saaneet lopulliset leimatut todistukset vasta kuukausien kuluttua (eräs tuttava oli sitä mieltä, että voi viedä toista vuottakin), mutta saimme Trafilta englanninkielisen sähköpostin viranomaisille näytettäväksi. Siinä perättiin alkuperäistä todistusta.

Terveisiä Trafille

Käyntimme sattui puolivahingossa maanantaiaamupäivälle, mistä meitä oli vähän varoiteltu. Täkäläisillä on tapana unohtaa huolet huomisesta ja alkavasta työviikosta sunnuntaisin, joten maanantaisin työpaikoilla on äreää porukkaa. Ilmeisesti rekisteritoimiston johtajakin oli ollut ulkona myöhään illalla tai peräti aikaisin aamulla, koska hän pölähti toimistoon yhdentoista paikkeilla vähän meidän jälkeemme.

Hän oli kuitenkin tukkapörröisestä olemuksestaan huolimatta varsin mainiolla tuulella, eikä aikaakaan, kun olimme edenneet jo sinunkauppoihin saakka. Nuoremman virkaveljen valmistaessa meille rekisteritodistuksia lukuisine leimoineen herra insinööri opetteli suomeksi numeroita ja värejä ystäviensä Jorgoksen ja Liizan kanssa. Ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin toimistokankea.

Puhelimessa puhuminen

Etelän immeinen tarvitsee kädet puhumiseen. Ne ovat kuin koiralle häntä: niiden avulla piirretään näkyviin puhujan tunteet. Myös puhelimessa. Aina, kun näen, että mopoilija tai muulla kaksipyöräisellä ajava puhuu puhelimeen ajaessaan, minua hirvittää: Kohta se tarvitsee toisen käden mukaan ja heittää irti ohjaustangosta! Onneksi en ole sitä vielä nähnyt.

Sen sijaan on ihan tavallista puhelinkulttuuria, että kännykkään kytketään kaiutin päälle, puhelin asetetaan pöydälle ja sitten puhutaan siihen kaksin käsin, toisin sanoen kädet heiluen kuin kapellimestarilla. Kyseessä ei ole näköpuhelu, selvennettäköön, vastaanottaja ei näe puhujaa vaan tämä tarvitsee itse kädet sanojensa tueksi. Samasta syystä täkäläiselle näyttää hands free olevan kovasti mieluinen varuste, siinähän kädet ovat vapaat tukemaan ilmaisua.

Jos suomalaiset ovat kovia kailottamaan yksityisasioitaan puhelimessa, osaavat sen helleenitkin. Monet kerrat olemme seuranneet, kuinka toimistovirkailija vastaa kesken asiakaspalvelun puhelimeen ja puhuu selvästi kotiasioita, kuten mitä ruokaa laitetaan ja mitä kaupasta ostetaan. Saman pystyy tekemään myös asiakas kesken oman palveluvuoron, niin että joka toinen repliikki liittyy asiointiin ja joka toinen puheluun. Ärsyyntyvätkö muut asiakkaat? Jos niin on, sitä ei näytetä.

Tavaroiden heittely

Suorastaan hupaisa piirre on kreetalaisen toimistotyöläisen taipumus nakella tavaroita. Kun puhelu loppuu, kännykkä viskataan pöydälle. Ihme, ettei veroviraston työpöytä ole sinisenä musteesta, sillä joka leimaamisen jälkeen leimasin kimpoilee pitkin pöydän pintaa. Heittämiseltä eivät säästy silmälasitkaan. Lienevätkö täkäläiset linssit erityisen kovaa tekoa, itse en tohtisi omiani sillä tavalla käsitellä. Missä tämä tapa opitaan? Koulussako? Olisi kiintoisaa nähdä luokkahuone, jossa kaikki heittelevät tavaroita. Tai ei sittenkään, takaisinveto!

Leimasimia 5000 vuoden takaa

Viskely ei rajoitu virastokäyttäytymiseen, vaan voidaan tässä julistaa kulttuuripiirteeksi ja saaren tavaksi. Kaupan kassa käsittelee usein asiakkaiden ostoksia vähintään kovakouraisesti. Olen joskus suomeksi kassalle sanonutkin, että heitäpä ne kananmunat nyt rikki, niin saadaan kotona sitten hyvä kokkeli. Ei ymmärtänyt neiti. Toisaalta hyvin kestivät kreetalaiskanan munat. Liekö kanakin muniessaan tiputellut pyörykät vähän suomalaista kollegaa korkeammalta?

Vesipullopakkauksista löytyy kovaa kyytiä saaneita pulloja, jotka eivät pysy pöydällä pystyssä. Olut- ja limpparipäkit ovat säännöllisesti tahmeita, kun osa tuotteista ei ole kestänyt varastomiesten otteita vaan on valuttanut imelän sisältönsä toisten pakkausten päälle.

On sellainenkin nähty, tosin jokunen vuosi sitten eikä tällä reissulla, että kuorma-auton lavalle huolellisesti kasattu tiilikuorma ajetaan työmaalle ja kipataan alas lavalta. Arvaahan sen, että osa tiilistä hajosi. Liekö kuski saanut kehuja vai korvausvaateita.

Luonnonvoimien vai ihmisten tekosia?
Patsaan osia Vassilikin kaivauksilta

Roskia kreetalainen heittelee myös. Tosin suuren osan kaikesta tien poskessa lojuvasta ovat heittäneet turistit. (Roskaamisesta voisi tehdä pistetaulukon eri kansallisuuksien välillä, sen verran eroja on tullut havaittua ihmisryhmien kesken, mutta eipä nyt ryhdytä maailmanpoliisiksi.)

Turistit tuskin kuitenkaan kuljettavat roskia vuoristoon, eivät varmasti ainakaan rakennusjätteitä. Ei ole harvinaista, että joenuoman tai jyrkänteen partaalla on kieltokyltti, että sinne ei ole tarkoituksenmukaista kipata jätekuormaa. Silti vilkaisu törmän alapuolelle kertoo, että kieltoa on kierretty.

Lampaan ja koiran raato
sekä muuta jätettä rotkossa

Sikäli käsittämätöntä, että jätehuolto tuntuu toimivan varsin hyvin. Meidän ei esimerkiksi ole tarvinnut tehdä mitään jätesopimusta tai maksaa maksuja, kunta tyhjentää roska-astian kadun varresta lähes päivittäin. Ajoittain alueelle poikkeaa myös auto, joka keräilee jätepisteeseen tuodut isommat ”roskat”, kuten wc-pytyt tai sohvat. Miksi jotkut näkevät sen vaivan, että vievät sängynrungot, rakennusharkot ja lasten lelut ylös vuorille ja kippaavat ne rinnettä alas?

Tapahtuu tätä tietysti Suomen lintukodossammekin. Saimaan saaristossa retkeilevää hämmästyttää keskelle autiota saarta yksin nököttämään jätetty jääkaappi. Lähimmät sähköt ovat taajamissa kymmenien kilometrien päässä, joten käyttöön ei kaappia ole saaristoon voitu tuoda. Mikä on pannut hilaamaan jääkaapin niinkin hankalaan paikkaan, kun sen olisi saanut ilmatteeksi jättää kierrätysjätepisteeseen?

Jätepiste

 Toisaalta täällä etelässä roska-astioiden ympäristöjen sotkuisuudelle on selityksensä. Kissat pelmuuttavat roskia yöllä hyvin tehokkaasti ja tuuli levittää niitä. Tuulen ja tulvivan sadeveden takia jätesäiliöt pitää sitoa kiinni ja ne ovatkin enemmän tai vähemmän hajalla. 

Sitten, kun astiaan on laitettu kaikki mahdollinen vauvasta vaariin, ei kun vauvanvaipoista käytettyihin kattiloihin, risut puutarhasta ja läpiluetut aikakauslehdet, ei laatikkoon usein vain mahdu kaikki, mitä olisi tarjolla. Lajittelussa ja kierrätyksessä olisi täällä vielä paljon kehitettävää.

On ilimoja pielly

Loppuuko helle ukkoseen?
Syyskuun puolivälissä taivas pukeutui tummiin.

Sitähän tänne oikeastaan lähdettiin katsomaan, että minkämoiset ovat Kreetan säät verrattuna isänmaan äidillisiin kuritusotteisiin, joissa viima vihmoo ja tuuli tuivertaa. Saavuimme kesäkuussa ja nyt alkaa ovella häämöttää syksy. Suomessa tuli ja meni jonkinlainen intiaanikesä, kun taas varsinainen suvi oli kauhean huono ilmoiltaan. Säät ovat olleet poikkeuksetta keskustelunaihe numero ykkönen täällä vierailleiden suomalaisten kanssa.

Erityisen kiinnostuneena odotellaan tietysti tulossa olevaa talvea, mutta sen pitäisi koittaa tammikuussa ja mennä ohitse helmikuussa, joten onhan tuonne vielä matkaa. Tässä osassa Kreetaa talvilämpötilat ovat tilastojen mukaan alimmillaan +8 asteen luokkaa, mikä tässä vaiheessa lähinnä naurattaa suomalaista.

Toisaalta olemme jo huomanneet, että korkeisiin lämpötiloihin tottuu vallan mainiosti, joten voihan olla, että tässä vielä palellaan lahjakkaasti. Viime talvi oli täällä harvinaisen pitkä ja kylmä, jopa pakkasasteita koko saarella, mutta vuodethan eivät ole veljiä keskenään. Tai jos ovat, niin seuraava talvi on toivottavasti pikkuveli.

Katsaus kesän säähän

Kesäkuussa saapuessamme oli alkuun aika viileää, semmoista 24 – 27 astetta, jopa yhtenä päivänä sataa ropsautti muutaman pisaran. Välistä pilvet, jotka päivisin kohosivat vuoriston ylle, melkein saavuttivat auringon, joka kulki rannikon suuntaisesti. Puolipilvistä siis: pohjoinen taivaanpuolikas pilvessä, eteläiseltä puoliskolta aurinko räkötti suoraan kulkijan kasvoille.

Auringonlasku Ierápetrassa

Kesäkuun lopulla alkoi tuulla. Eikä puhuta mistään pikku tuulahtelusta, vaan tuuli todella kovaa, puuskissa 70 km/h, sanoi sääsivusto netissä. Tuulikartta oli varsin mielenkiintoinen. Meidän kylämme kohdalla ilmavirtaukset saavat vauhtia maastonmuodoista, sillä kylän taustalla kohoavat vuoret ovat kuin hyppyrimäkiä. Niitä pitkin tuulet hujeltavat vauhtiin niin että viuhuu. Samaan aikaan suhteellisen lähellä voi olla lähes tyyntä. Paikalliset kuulemma nimittävät Koutsounaria Tuulten äidiksi.

Tuuli saa oliivimetsiköt näyttämään hopeiselta aallokolta, kun latvat taipuvat melkein lakaisemaan maata. Läheinen voimalinja soittaa hornan urkuja eivätkä kaskaatkaan kykene sirittämään. Talossa ikkunat ja ovet pitää köyttää, jotta ne eivät pauku kuin murrosikäisten räyhähenkien käsittelyssä. Mutta eipähän ole kuuma!

Kun lämpötila jo kesäkuussa muuten alkoi olla jatkuvasti yli +25 asteen, ei tuuleminen haitannut. Koirienkin oli helppo totutella lämpimiin, kun omassa asunnossa oli aina kunnollinen ”ilmastointi” ja mukavan viileää. Pyykit kuivuivat melkein siinä samassa kun ne ripusti.

Toisaalta tuulen mukana lensi hienonhienoa pölyä, joka kertyi sisälläkin ihan joka paikkaan, mukaan lukien jääkaappiin ja kirjojen sivujen väliin. Terassille lentäneitä kuivia lehtiä ja kukkasia oli mahdoton lakaista vihurien vuoksi, ne palasivat itsepäisesti takaisin.

Tämä kesätuuli on nimeltään Meltelmi. Se puhaltaa pohjoisesta ja syntyy manteren ilmanpaine-eroista. Yleensä Meltemi puhaltaa alku- ja loppukesällä. Tämän kesän alku-Meltemi jaksoi riehua kolmisen viikkoa yhtäjaksoisesti, mutta ei toki yksitoikkoisesti. Puuskat vaihtelivat kovista käsittämättömiin.

Muistissa on hyvin iltapäivä, jolloin tuuli oikeastaan alkoi: olimme koirien kanssa lenkillä kotivuoremme Rizan rinteellä, ja tuuli alkoi pikku hiljaa yltyä. Yksi puuska oli niin voimakas, että se melkein löi jalat alta meiltä kaikilta, mutta 4,5-kiloiselta Caralta kirjaimellisesti! Oli hyvä, että koira-vanhus oli remmissä, sillä se lensi ilmassa pari metriä tuulenpuuskan heittämänä. Onneksi flexin jarru piti.

Helle helli

Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin vallitsi hyvin kuuman ja kostean sään jakso. Eräänä heinäkuun alun aamuna naapurin Pelagia-rouva sanoi: ”Eilen alkoi kesä”. Hän tiesi, mistä puhui. Kun lämpötila kiipesi kolmenkympin yläpuolelle, niin siellä se jökötti. Vain öisin saattoi ”viiletä” 27 asteeseen, ehkä asteen sen allekin. Päivisin nautittiin 35 asteen lämmöstä.

Kun sanon, että nautittiin, niin ainakin omalla kohdallani todella tarkoitan sitä. Onhan kuumuus tietysti tavallaan hankalaa, kun pienikin ruumiinponnistus aiheuttaa hikitulvan, ja normaaliolotilakin on vähintään kostea joka kohdasta, missä vaatteet osuvat ihoon. Mutta toisaalta: suloinen lämpö ympäröi kehoa koko ajan olipa sitten auringossa tai varjossa, sisällä tai ulkona. Ei kolota vanhoja luita! Sekin on plussaa, että ulos lähteminen ei edellytä erityistä pynttäytymistä, sen kun kulkee sortseissa ja hihattomassa paidassa.

Dafni etsii viileät varjot

Jotkut nukkuvat helteellä huonosti, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei meillä ole ollut. Tuuletin on hurissut yöt makkarin ikkunalla, päivisin lattialla koirien helpotuksena, mutta ilmastointia emme ole käyttäneet edes autossa. Niksi on nimittäin siinä, että ilmastointi ei anna kehon tottua lämpöön eikä suorittaa omia säätöjään. Kun käyttää keinotekoista viilennystä niin vähän kuin mahdollista, lämpimään tottuu.

Kuumalla on tietysti huono harjoittaa ruumiinkulttuuria, eivätkä koiratkaan jaksa tehdä lenkkejä aurinkoiseen aikaan. Liikunta onkin painottunut uimiseen, johon meillä on ollut aivan upeat mahdollisuudet läheisellä Megali Paralialla, Isolla Rannalla, koirinemme kaikkinemme. Vesi virkistää, mutta kun uinnin jälkeen on kiivettävä kilometri kylätietä kotiin, niin virkistys on sillä sivuutettu. No, hyvällä omallatunnolla voi korkata janojuoman, kun on uurastettu jo sen edestä.

Megali Paralia, Koutsounari
Tilaa riittää!

Syyskuussa yllättivät kunnon helteet, vaikka viileämpää odoteltiin. Mittarimme kävi ennätyslukemissa, jopa 37 terassimme varjossa, ruotsalaisilla naapureillamme 42 asteessa. Tänne saapuu ihmisiä lomailemaan juuri syyskuussa sopivan lämpimän mutta ei tukalan sään toivossa. Nyt taidettiin kuitenkin monen mielestä pysyä siellä tukalan puolella.

Kuun puolivälissä oli havaittavissa, miten ilma alkoi kuivua ja tuuli heräillä puhaltelemaan vuoren ylitse merelle päin. Itä-Kreetan vuorten laaksoista alkoi purkautua taivaalle pilviä kuin höyryä noidankattiloista. Rannikko pysytteli aurinkoisena, pilvet haihtuivat pian kohottuaan riittävän korkealle. Todella hurja näky!

Noidankattila kiehuu

Tuli sade rankka, puolet tiestä vei

Saimme viimein kokea myös kuuluisat rankkasateet ja tulvivat tiet, kun syyskuun lopulla saarelle iski ukkosrintama. Hirmumyrskyäkin oli luvattu, mutta meidän kohdallamme ei tuullut juurikaan, ihme kyllä. Vettä satoi ensin yhden iltapäivän pikku kuuroina, sitten ukkonen vyöryi näyttävästi päälle. Hienoin spektaakkeli oli iltayöstä meren yläpuolella, missä vaaleanpunaiset salamat sukkuloivat pilvipeitteessä ja heittivät välillä atraimiaan meren aallokkoon. Myös vuoristossa jymähti muutaman kerran, mutta rajuilma oli enemmän ilotulitusta kuin pommitusta.

 

Seuraavana päivänä sitten satoi. Meillä oli juuri vieras Suomesta ja sadetta uhmaten lähdimme ajelulle vähän katselemaan paikkoja. Ylämaille johtavat tiet olivat muuttuneet savista vettä tulviviksi virroiksi, ja puronuomat, jotka olimme tottuneet näkemään tyhjillään, tulvivat yli äyräittensä. Mereen päästessään makea vesi ja muta muodostivat kauniin, turkoosinvihreän vyöhykkeen rannan tuntumaan.

Pahin rankkasade laantui, joten päätimme ajaa pienen lenkin Dikti-vuorten reunamille. Ylhäällä näkymät peittyivät kuitenkin pilveen, joka sulki huiput kokonaan sisäänsä ja esti näkemästä alemmas. Ajoimme hernerokkasumussa pitkin mutkikkaita vuoristoteitä läpi Kalamafkan ja Anatolin kylien.

Rinteessä, pilven alapuolella saimme Ierápetran rantatasangon lopulta näkyviimme ja pysähdyimme valokuvaamaan. Sepäs olikin hyvä, sillä kuulimme kummaa suhinaa auton peräpäästä. Rengas vuoti, siihen oli mennyt ruuvi jostakin sadeveden kuljettamasta roskakasasta. Tulipahan opeteltua, miten paikkaussarjan kompressori toimii. Onneksi olimme aivan lyhyen matkan päässä korjaamolta, josta olimme hankkineet kesäkuussa uudet renkaat. Siellä reikä paikattiin ilmaiseksi.

Kasvihuoneet Ierápetran
itäpuolella

Sateen jälkeen aurinko palasi kirkkaansiniselle taivaalle ja lämpötila palasi taas kolmenkympin hujakoille. Kaskaatkin palasivat ääneen, oli outoa, kun pari päivää oli niiden osalta aivan hiljaista. 

Jotakin ukkonen kuitenkin muutti. Maisema oli sen jälkeen kuin teräväpiirrolla esitetty, loppukesän hellepäivien utu oli haihtunut taivaalle pikku pilvikummuiksi, joita vuorenhuippujen väliset laaksot tuprauttelivat.

Turistit alkavat vähetä ja muuttolinnut saapua

Toista Meltemiä olemme saaneet odotella näihin päiviin. Sen pitäisi puhallella heinä- ja lokakuun välillä, mutta se on tänä syksynä antanut vartoa itseään. Muutamia yritelmiä on ollut, nyt on taas tyyntä parin päivän ja yön hujelluksen jälkeen.

Lokakuu on alkanut. Syksy alkaa tehdä tuloaan. Sen pitäisi tarkoittaa joitakin sadekuuroja, mutta pääosin hyviä ulkoiluilmoja. Pääsemme retkeilemään vuorille, kun koirat eivät enää ole vaarassa läkähtyä. Ihmisetkin jaksavat touhuta: kasvimaita on alettu kunnostaa pihoissa. Salaatin, kaalien ja porkkanan kasvukausi on aluillaan.

Laaksossa paistaa,
vuorilla on pilvistä.
Ha'n rotko
Vassilikista katsottuna.

Aurinko on selvästi alentunut, sen kaari kulkee hitusen lähempänä merta. Vähän samoin kuin Suomen keskikesällä. Yllättäen se on vaikuttanut meidän asunnollamme siten, että terassilla on nyt kuuma, kun aurinko paistaa siihen osan päivää katon reunan alitse.

Illalla on pitänyt varata pitkää vaatetta päälle, ainakin jos lähtee liikkeelle moottoripyörällä. Palella ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut, tuntuma on, että lämmöt ovat pysyneet öisinkin yli 23 – 24 asteen. Kaskaat eivät enää johda konserttia, vaan jopa laululintujen ääntä on alkanut kuulua ihan kuin Suomessa keväisin, kun muuttolinnut saapuvat.

Suurin osa turisteista on lähtenyt, mutta uimista ei tarvitse lopettaa, suuri meri ei ihan heti jäähdy. On aika makeaa köllöttää autioituneella hiekkarannalla ja uida ilman kanssa melkein saman lämpöisenä tyrskivässä meressä, kun tietää, että kotimaassa aletaan odotella ensilumia.

Koirien turvakoti

Pölyinen tie kaartelee Ierapetraa ympäröivien hiekkakivikumpareiden välitse, ylitse ja lävitse. Edellämme sompailee skootterillaan Takis, 44-vuotias entinen hammaslääkäri, nykyinen 160 koiran lauman ylläpitäjä, pomo ja pelastava enkeli. Hän on päätynyt myymään lähes koko omaisuutensa, jotta voi pitää yllä hylättyjen koirien turvapaikkaa.

Ohittaessamme kaatopaikkaa Takis pysähtyy ja huutaa tunkiota mylläävien koneiden melun ylitse:

- Täältä löydän useimmat koirat. Pari päivää sitten kolme pentua seurasi minua täältä saakka tarhalle.

Koirahoitola sijaitsee oliivitarhassa, terasseilla kukkulan rinteellä. Tarha on suuri ja käsittää monta isoa aidattua lohkoa. Sen ulkopuolella meitä odottavat ensimmäiset haukkujat.

- Ne ovat kaivautuneet rinteen lävitse tänne ulkopuolelle. Mutta se ei haittaa, ne eivät halua lähteä minnekään.

Ja toden totta: samoja karvanaamoja näemme jälleen aitojen sisäpuolelle päästyämme. Yksi niistä on Liza, kuulemma lauman voimakkain narttu, suvussa epäilemättä saksanpaimenkoiraa.

Päästyämme sisäpuolelle menee hetkinen tervehdysseremoniassa: koirat haukkuvat ja kiljahtelevat tavoitellessaan isäntänsä ja uusien vierailijoiden huomiota. Ne ovat tottuneet kävijöihin: tarhassa vierailee lähes joka päivä tukijoita, jotka ovat seuranneet Takiksen työtä Facebookin kautta ja haluavat käydä toteamassa, että heidän apunsa menee perille. Useimmat haluavat myös konkreettisesti auttaa ja tuovat mukanaan ruokaa ja lääkkeitä koirille.

Koiratarha toimii ulkopuolisten lahjoittajien avun varassa. Takis on nimittäin jo vaihtanut lähes kaiken omaisuutensa rahaksi koirien tarpeita varten: tällä hetkellä hänellä ei ole edes autoa käytössään, mutta sen hankkimiseksi on meneillään keräys internetissä ja puolet tarvittavasta rahasummasta on jo koossa.

- Tarvitsen nelivedon, sillä kun sateet alkavat, millään muulla tänne ei pääse, Takis sanoo, ja meidän on helppo uskoa. Olemme kauttaaltamme savipölyisten tassunjälkien peitossa oltuamme vain hetkisen koiralauman tervehdittävänä. Kuvitellapa sama märän maan aikaan. Pyörämme luisteli tarpeeksi jo kuivallakin tiellä, syvässä pölykerroksessa.

Haukkujien sekakuoro

Koiria on kirjaimellisesti ihan kaikenkokoisia ja –näköisiä: pienistä parikiloisista pari- kolmikymmenkiloisiin. Juuri yhtään rotukoiraa ei joukosta erotu, paitsi ehkä yksi aika puhtaan näköinen pitbullin pentu, nippa nappa luovutusikäinen pikkukaveri. Se on jätetty eläinlääkärin lopetettavaksi, koska on pitbull, meille kerrotaan.

Emme saa selville, mikä on sellaisenkin ajatuskulun logiikka. Onko joku saanut pitbullin pennun tietämättä, mikä se on koiriaan? Vai onko se sittenkin vahinkolapsi jonkun nartulta, kovasti isänsä näköinen? Aivan suloinen pieni sikakoira joka tapauksessa, harmaanruskea ja tummajuovainen. Luonne varma ja rauhallinen, tuskin tässä joukossa ongelmakoiraksi kasvamassa, ainakin sosiaalisia kontakteja ja ryhmäkuria se täältä kerää takkiinsa.

Joka sorttia koiria! Päivä on kuuma, nyt voidaan
rennosti makailla. Ei ruokahuolia!

Saamme reippaimmilta koirilta miljoona ziljoonaa suukkoa eivätkä kädet riitä kaikkien halukkaiden silittelyyn, syli ylikuormittuu välittömästi, kun polvistuu koirien tasolle. On joukossa hieman arempiakin, sellaisia, jotka ovat kokeneet kurjia ihmisten taholta eivätkä vielä ole alkaneet luottaa, ja niitä, joiden arvoasema tässä mylläkässä ei riitä eturivin paikkoihin rapsutettavaksi.

Takis luettelee koirien nimiä: Bibi, Max, Aris… Kun kysymme, onko kaikilla todellakin nimi, hän sanoo, että 80 prosentilla on. Hän muistaa nimen ja sen, kuinka kyseinen koira on tullut tarhalle, kun näkee koiran, mies selvittää.

Viimeisimmillä tulokkailla ei vielä ole nimiä. Kolme pentua seurasi skootterin perässä kaatopaikalta pari päivää sitten. Edellisen kerran Takis oli nähnyt ne siellä viikko sitten, mutta ne olivat liian arkoja ja juoksivat pois, kun hän kutsui niitä. Seuraavan kerran niillä oli niin kova jano, että kun hän tarjosi niille vettä, ne halusivat tulla hänen mukaansa tarhalle saakka. Nyt ne totuttelevat siihen, että ihmiset eivät tahdo niille pahaa.

Pennut saavat toistaiseksi majailla ruokavarastossa ja syödä mahansa täyteen.
Etualalla vastikään kaatopaikalta Takiksen mukaan lähtenyt nuori koira.

Kaunis Ria makaa vesiämpärin vieressä ja vartioi sitä. Se ei päästä toisia koiria sen luo, koska se on ollut tarhassa vasta muutaman päivän eikä luota, että vesi ja ruoka riittävät. Tällä hetkellä tilanne on hyvä: varastossa on ruokaa monta kymmentä säkkiä, koska lahjoituksia on tullut. Pari päivää sitten Facebookissa oli hälytys isoin kirjaimin: ruoka loppuu viikon kuluttua, jos rahoitusta ei järjesty.

Ruokaa on koirien saatavilla maassa ja ämpäreissä: tällaista määrää suita ei voi ruokkia muuten kuin sillä periaatteella, että heikoimmallekin on ruokaa riitettävä ja sitä on oltava nälkiintyneiden poloisten saatavilla koko ajan niin kauan, että ne saavat vajeensa korvattua.

Kierrämme kaikki tarhat, joissa kussakin on tietty koiralauma. Ne saavat isännän läsnä ollessa kulkea tarhasta toiseen hallitusti, mutta Takis sanoo, että niillä on oltava täällä pomo, ja tarkoittaa itseään.

- Jos jätän väärät koirat keskenään samaan aitaukseen, ne alkavat tapella.

Kuin vastauksena koirat alkavat rähistä. Ne ovat kylläkin eri puolilla aitaa. Takis kertaa vanhan vitsin: jos koirat tulisivat avoimelle portille, rähinä loppuisi välittömästi, mutta kun välissä on aita, ne huutavat tosilleen omalta puoleltaan. Rähinä loppuu, kun isäntä korottaa äänensä:

- E!

Yksi tavu riittää, kun komennon sävy on oikea.

Sairaanhoitoa ja uudelleensijoitusta

Koirat vaikuttavat iloisilta. Niillä on mukavasti tilaa, suojaa auringolta, seuraa toisistaan ja riittävästi ruokaa ja juomaa. Silti useimmat niistä kaipaavat hirmuisesti ihmisten huomiota. Ei ole mikään ihme, että ihminen ja koira ovat tuhansia vuosia vanhoja kumppaneita, sillä aivan hyvin suomenkielinenkin leperrys tulee ymmärrettyä näillä kreikkalaisilla karvakorvilla. Lajien välillä vallitsee yhteisymmärrys.

Osa  koirista olisi valmis lähtemään täältä suoraan uuteen kotiin, aivan omaan ihmislaumaan, jos adoptoijia ilmaantuisi. Koirat ovat madotettuja, rokotettuja ja lääkittyjä, suurin osa myös kastroituja. Osalla ei vielä ole asiat täysin kunnossa, osasta ei koskaan enää voi tulla muuta kuin Takiksen suojatteja. Ne eivät sopeutuisi kotielämään. Niille Takis pyrkii löytämään sponsorit, joille riittää tieto siitä, että ”oma” koira voi rahoituksen turvin hyvin Takiksen luona.

Takis esittelee kolme narttua, jotka lähtevät lähipäivinä operoitaviksi; kaksi niistä kantaa jo valmiiksi pentuja.

- Mitä muuta voisin tehdä? En voi kasvattaa täällä pentuja, Takis levittelee käsiään. Nytkin hänen hoteissaan on muutamia vielä imeväisikäisiä vaaveja, jotka ovat löytyneet marketin seinustalle hylättyinä. Ne joutuvat toistaiseksi oleskelemaan ruokavarastossa ennen kuin tarhan ”sairaalaosasto” valmistuu. Taaperoilla tuntuu olevan varsin hyvät olosuhteet, mutta ne jäävät vaille emon oppeja. Suureen laumaan niitä ei vielä pitkään aikaan voi laittaa. Tosin muutaman päivän kuluttua saamme lukea, että osa pennuista on saanut parvo-viruksen ja ennuste on huono, ne luultavasti kuolevat siihen.

Osalla koirista on ollut niin karu kohtalo, että ne tarvitsevat vielä pitkään erityistä huolenpitoa, ennen kuin ne mahdollisesti voisivat muuttaa pois tarhalta. Näemme kaksi jalkavaivaista koiraa, mikä on yllättävän vähän. Toinen tulee olemaan pysyvästi kolmijalkainen, koska sen katkennut takajalka on päässyt luutumaan väärään asentoon.

- Se on vielä nuori, se oppii tulemaan toimeen. Sillä ei ole kipuja, se on yksi nopeimmista koirista täällä, Takis vakuuttaa.

Keskellä takana jalkavaivainen koira,
joka on jo tottunut loikkimaan kolmella koivella.

Pari poloista sairastaa leishmaniaa, loisen aiheuttamaa yleistulehdusta. Tämä on ehkä pelottavin kohtalo, jota vastaan olemme yrittäneet suojata omat koiramme kahden viikon välein annettavalla valeluliuoksella. Lääkkeet ovat kuitenkin kalliita, en usko, että 160 koiraa voi jatkuvasti lääkitä samoin. Kalliit ovat myös hoidot, joita sairastuneet koirat tarvitsevat. Onneksi molemmilla on ulkomainen sponsori. Toisen koiran silmien tulehdus on parantunut ja se näkee taas.

Toisen tila on niin pahan näköinen, että emme oikein uskalla yhtyä Takiksen toivoon, että ”terapia” auttaa. Koira oli jo toimitettu lääkäriin lopetettavaksi, mutta lääkäri antoi sen Takiksen tarhalle kokeilemaan, josko se vielä toipuisi. Koiran vatsa pullottaa elimistöön kertyneestä nesteestä, silmät verestävät ja iho on haavoilla. Silti se hakeutuu rapsutettavaksi, ojentautuu aurinkoon ja huokaa autuaasti saadessaan olla varovasti silittävän ihmiskäden alla. Ei sitä ole muutoin kohdeltu huonosti, mutta sen omistajat eivät ole tienneet, mitä tehdä sen sairastuttua, tai hoitoon ei ole ollut varaa.

Kokoontumispaikkana jätevuori

Takis kertoo, että useimmat hänen koiristaan tulevat kaatopaikan kautta. Hylätyt tai omistajastaan eksyneet koirat ajautuvat sinne hajun houkuttelemina, toivovat, että voisivat löytää sieltä jotain syötävää. Löytävätkin. Luulimme, että koirilla oli aarteenaan aitauksen ulkopuolella vuohen pää, Takiksen mukaan karkulaiset olivat raahanneet sen kaatopaikalta tarhalle. Pois lähtiessämme näimme paremmin, että pää on kuulunut suurelle, pitkäkarvaiselle koiralle. Liekö menehtynyt kaatopaikalla vai jo ennen sinne päätymistä.

Koiria hylätään eri syistä. Metsästäjät hukkaavat koiria, ja joskus huono jahtikoira vain jätetään heitteille. Koiria loukkaantuu liikenteessä ja ihmiset tuovat ne tarhalle. Koiranpentuja dumpataan kaatopaikalle ja roskiksiin jätesäkeissä; asia, jota ei pohjoismainen ihminen millään meinaa ymmärtää. Vanhuksilta jää jälkeen lemmikkejä, jos he joutuvat kotoaan sairaalahoitoon. Takis saa myös ilmoituksia laiminlyödyistä koirista, jopa niiden omistajilta, jotka eivät kykene enää hoitamaan  velvollisuuttaan.

Kreikassa on voimassa laki, jonka mukaan koiran tulee olla vähintään viisimetrisessä lieassa, jos se on kytkettynä, ja sen pitää silloin päästä päivittäin lenkille. Tämä laki, kuten moni muu, on ainakin maaseudulla aika huonosti noudatettu. Kun epäilemme, viitsiikö poliisikaan puuttua epäkohtiin, Takis on vahvasti eri mieltä.

- Jos vaikka soitatte nyt poliisille, että Takis lyö koiria täällä, poliisit tulevat ja antavat minulle monen sadan euron sakot. Poliisille voi soittaa, jos näkee koiran huonoissa olosuhteissa.

Netissäkin kiertää tieto, että joku kreikkalainen on saanut 3000 euron sakot ja vankeutta vuoden päivät raahattuaan koiraa ajoneuvon perässä. Tuomio tuntuu kovalta Suomen mittapuihin verrattuna, mutta ihan oikeutetulta. Toivottavasti sillä on vaikutusta ennakkotapauksena.

Nykyään Takis saa yhä enemmän ilmoituksia pennuista, jotka jätetään kauppojen pihoille. Hän epäilee, että osa soittajista on itse ollut asialla.

- Sanon, että en voi ottaa tänne pentuja. Tämä paikka on sairaita ja hylättyjä koiria varten, en kasvata ja myy pentuja. Parin päivän päästä minun kuitenkin on haettava pennut pois, ei niitä voi jättääkään.

Takis syyttää maanmiehiään välinpitämättömyydestä. Hän on jopa varastanut muutaman ”lemmikin” hoiviinsa, kun on pitkään katsellut, miten koiraparka joutuu olemaan jatkuvasti omien ulosteidensa keskellä lyhyessä lieassa ja pahimmillaan sään armoilla. Ei tietenkään riitä, että koira ruokitaan, kun viitsitään. Jostakin syystä poliisi ei tunnu puuttuvan näihin, mutta emme saa sille selitystä.

Kaikkein iljettävin esimerkki suoranaisesta sadistisesta rääkkäyksestä on paljon mediahuomiota saanut pikkuinen Hope-pentu, jonka Takis löysi kaatopaikalta. Pentu oli kirjaimellisesti nyljetty elävänä. Eläinlääkäri päätti kuitenkin yrittää pelastaa sen, ja ihme kyllä, Hope on lähes parantunut ja massiivisesta haavasta on enää 10 % jäljellä. Pentu asuu Takiksen kotona eikä tietenkään tarhalla.

Takiksen tarha tarvitsee tukijoita

Meille esitellään koiria, niiden hoitoa ja Takiksen suunnitelmia tarhan muuttamisesta sellaiseksi koirahoitolaksi, jota yhden miehen voimin voi pyörittää. Koirat tarvitsevat kohtapuoliin lisää koppeja säänsuojiksi. Lisäksi tarvikkeet ovat jo odottamassa uuden osaston rakentamista. Sinne Takis sijoittaa pennut ja sairaimmat koirat aivan omaan rauhaansa.

Autamme siivoilemalla tarhaa, juottamalla koiria ja lupaamme olla käytettävissä, kun turistikausi hiljenee ja tarhan lähes päivittäinen vierailijamäärä harvenee. Takis kertoo, että hän uskoo ihmisten hyvään tahtoon ja päivittää nettiin mahdollisimman usein tietoa tarhan tapahtumista, jotta tukijat näkevät, mihin lahjoitukset menevät.

Takis on ankarana maanmiehiään kohtaan. Hän sanoo ymmärtävänsä, jos moni turisti sanoo, ettei koskaan enää tule Kreikkaan, koska koiria pidetään huonosti ja kodittomia eläimiä kohdellaan kaltoin. Mutta sellainen reagointihan olisi vain silmien sulkemista ongelmilta. Olemme nähneet myös paljon päinvastaista: varsinkin kaupungeissa ja etenkin nuoremmat ihmiset pitävät koiriaan hyvin, hoitavat ja rokotuttavat niitä. Katukoiria ja –kissoja ruokitaan myös paikallisten toimesta.

Turistit voivat vaikuttaa eläinten oloihin tuomalla mielipiteensä esille esimerkiksi erilaisten kampanjoiden kautta. Päättäjille lähetetään tuon tuostakin kirjelmiä eläinten kohteluun puuttumisesta ja tuen saamisesta Takiksen tarhan kaltaisille toimijoille, jotka tekevät vapaaehtoispohjalta periaatteessa yhteiskunnalle kuuluvaa työtä. Suomalainen, luotettava toimija on Kreetan Kodittomat Eläimet ry, joka löytyy Facebookista, samoin Takis Shelter tilitietoineen.

Me olemme vakuuttuneita: tämä mies elää koirille koko sydämestään. Jos vain keräysvarat ja Takiksen voimat riittävät, Takis Shelterin koirat elävät hyvää elämää, vaikka 160 haukkujaa aivan hurjalta määrältä yhden miehen hoidettavaksi kuulostaakin. 

 

Oma Dafnimme ei taida edes aavistaa,
mitä kurja koiranelämä voisi olla.
Kovalla betonilla kellii huvin päiten!