Sivut

2.1.2016

Hyvää uutta vuotta!

Ja niin joulu joutui myös tänne etelään! Reissu on puolivälissä ja monta uutta asiaa on koettu ja nähty. Saldo ehdottomasti positiivisen puolella. Nyt on aika tehdä uuden vuoden lupaus: jatketaan täyttä elämää tulevakin vuosi.

Marraskuu


Syksy tuli varkain, oikeastaan sen merkkejä saattoi lukea enemmän ihmisten toimien muutoksista kuin säästä. Me suomalaiset kuljeksimme vielä sujuvasti sortseissa, mutta kaupunkikuvassa rupesi näkymään talvivaatetusta. Voi kai se kreetalaiselle tarkoittaa syksyä, jos lämpötila tipahtaa melkein kymmenen astetta viikossa, parissa.

Meidän näkökulmastamme säät alkoivat muistuttaa Suomen kesän parhaita kelejä. Nautimme täysillä hyvistä ulkoilusäistä. Aurinko paistoi, lämpötilat asettuivat plus-miinus kahteenkymmeneen viiteen, merivesi oli varmaan yhtä lämmintä kuin ilma. Yksi tai kaksi pilvisempää päivää purjehti saaren ylitse, nekään eivät menneet lämpötiloiltaan alle siedettävän.

Ierapetran rantabasaarit ovat
väistyneet talven tyrskyjen tieltä
Marraskuun alussa kylämme hiljeni. Useimmat tavernat, minimarketit ja turistirihkamakaupat sulkivat ovensa. Hotellit tyhjenivät, uima-altaat samoin. Oli suorastaan pikkuisen haikeaa, kun usean naapurin valot eivät enää iltaisin syttyneet. Tunnelma oli levoton kuin loman viimeisinä päivinä. Piti ihan tsempata toinen toistamme, että hei: me jäädään tänne, tyhjentykööt vaikka koko saari! Muutamana helteisenä päivänä olikin komiaa omistaa ihan koko ranta.

Omakotitaloissa jo aiemmin alkanut nurkkien pakkelointi ja rappaaminen tarttui matkailualan yrityksiin. Paikkoja korjailtiin, siistittiin ja maalattiin tulevaa kautta varten. Optimismia on ilmassa, pääkadun varrella kunnostetaan liiketiloja, jotka ovat olleet koko kesän kiinni. Toisaalta pieni neuleliike piti loppuunmyynnin, koska lokakuussa asiakkaita oli käynyt vain kolme. Myynti siirtyi nettiin, joten onneksi ihan konkurssi ei yrittäjää selkään koputtele.

Oliivipuristamojen pihat
täyttyvät täysistä oliivisäkeistä
Oliivipuristamot käynnistettiin marraskuun alkupäivinä. Työt alkavat öljytehtaissa varhain aamusella ja jatkuvat iltamyöhään. Höyrypilvet pöllähtelevät ja koneiden jumputus kuuluu itätuulella kotiimme saakka. Avolava-autot kuljettavat täpötäysiä oliivisäkkejä. Joka puolella oliivitarhoissa aggregaatit pörräävät ja poimintajoukot riipivät satoa verkkoihin puiden alle. 


Parasta patikointiaikaa


Jonkin verran vaellusvarusteisia matkailijoita saapui lomailemaan saarelle marraskuussa, ja säät olivatkin luonnossa liikkumiseen oivalliset. Teimme mukavia patikkaretkiä vuoristoon, sillä vihdoin saattoi taivaltaa läkähtymättä.

Milatoksen putous
Etsimme lähellä sijaitsevan Milatoksen vesiputouksen, joka on saaren toiseksi korkein koko vuoden virtaava putous. Kolusimme kymmenen kilometriä meiltä itään sijaitsevan Koutsourasin rotkon ja kuljeksimme muuten vain Rizan rinteillä.

Tämä ei ole uima-allas vaan
 kasteluvesisäiliö kylämme yläpuolella
Koutsurasin rotkossa

Minolainen polku Mithin (Μύθοι) yläpuolella johdatteli uskomattomiin näköaloihin. Polkua jatkuu useita kilometrejä ja se noudattelee muinaisia reittejä muun muassa "paimenten jääkaapille", kesälläkin viileänä pysyvälle luolalle. Me nousimme vain Lepakkoluolalle saakka.

 




Retkiä tehtiin rannoille välillä myös tuulipuvussa, ihan joka päivälle ei uimakelejä riittänyt. Karut rantatörmät tarjosivat sopukoita, jotka eivät ohikulkijoille näy.


Autoillen käytiin ihmettelemässä ruskaa vuorilla. Meren tuntumassa oli edelleen rantsukelit, mutta vuorilla oli selvä syksy. Dikti-vuorten sylissä uinuu Selakanon laakso, jonne johtaa huima tie pitkin jyrkänteen reunaa ja kapeiden, jyrkkien solien lävitse. Perillä odottaa kaksikilometristen huippujen välissä männikköinen laakso. Seitsenkymppinen Stella-rouva pitää siellä kesäisin tavernaa, joka oli auki vielä viimeisiä päiviä ennen talvilomaa.

Ruskaa Kato Simillä
Sateisena päivänä ajelimme Kritsan turistikohteen läpi ylös Katharoon katsomaan aitoa Kreetaa. Ohitimme rakipannun ääressä istuvan hilpeän joukon ja ihailimme huippujen ympärille kiertyviä pilvenliepeitä. Seurueessamme oli 93-vuotias Angeliki, joka halusi nähdä Katharon. Hänen muistonsa paikasta olivat toisen maailmansodan ajoilta, 40-luvulta, eivätkä mukavimpia mahdollisia. Oli sydäntä riipaisevaa kuunnella hänen muisteluaan, vaikka ymmärsimme vain murto-osan sanoista. Sanaton kieli ja vanhuksen kyynelet kertoivat olennaisen.

Sadepilvet kietovat huippuja
mutta vuohet eivät säästä piittaa
Toisen kerran Angeliki oli seurassamme paikassa nimeltään Timios Stavros, 900 metriä merenpinnasta, jossa suuri risti valvoo näkymiä yli koko Kreetan kapeikon. Näköala ulottuu rannikolta rannikolle. Teräsmummo kieltäytyi tarjotusta avusta pienen kirkon jyrkissä portaissa. Viittasi vain ristiin ja sanoi, että hänen apunsa on tuolla noin.

Marraskuun sää oli pääosin aurinkoista, pilvisiä päiviä oli pari – kolme. Kävimme uimassa ja kuljimme päivät sortseissa, mutta iltaisin teki jo mieli laittaa pitkää housua jalkaan. Moottoripyörällä nahkatakki farkkuihin yhdistettynä oli juuri sopiva ajoasu.

 


Joulukuu


Tuntui utopistiselle edes ajatella joulua, kun ympärillä siritti täysi kesä kalenterin kääntyessä joulukuulle. Heinäsirkat elivät jonkinlaista sesonkiaan, sillä niitä hyppi vastaan ihan joka polulla. Myös rukoilijasirkkoja tapasimme. Otus on täällä nimetty Neitsyt Marian hevoseksi, koska se koukistaa etujalkansa ylös hieman hevosmaisesti. Avaruushirviöltä mokoma monsteri enemmän näyttää.









Marraskuun alun muutama vesisade oli tuonut vihreyden maastoon, ja pikku hiljaa jokapaikan rikkaruohona rehottava käenkaali alkoi avata kirkkaan sitruunankeltaisia kukintojaan. 


Pelargonia, hibiskus ja bougainvillea eivät missään vaiheessa ole lopettaneet kukintaansa. Linnutkin sirkuttivat, sillä kaiketi muuttolintuparvia lenteli Kreetan kautta. Mahtoivatko jatkaa matkaansa, kuukauden edetessä yhteislaulu vaimeni. Jokunen lurittaja silti helskyttää edelleen laaksojen lehdoissa auringon laskiessa.

Puissa kypsyvät sitrukset. Ei tule puute C-vitamiinista. Mirtoksen kylänraitin varrella jopa papaija näkyy saaneen väriä hedelmiinsä. Torilla myydään taas vilkkaasti kurkkua ja tomaattia, koska kasvihuoneiden uusi satokausi on käynnistynyt. Myös banaani on paikallista! Sienet, pähkinät ja kastanjat on jo helpompi mieltää talviherkuiksi.

Ei sen puoleen tule uupelo vitamiini D:stäkään. Aurinko kylläkin kulkee matalalla, aivan kuin Suomessa touko- ja syyskuussa. Meille sen lämpö riitti pariin joulukuiseen uimareissuun, kun hieman tuulisempien päivien väliin sattui muutama tyyni jakso. Vesi lienee jäähtynyt jo pariinkymmeneen asteeseen, joten uiminen oli kuin pulahdus suomalaiseen järveen alkukesällä.

Talvipäivän seisauksen uimareissu

Vuoden lyhyimpänä päivänä, 22.12. Jykä ja Dafni polskivat, Lissu tarkeni kastautua. Päivän pituus oli talvipäivän seisauksen aikoihin kahdeksan tunnin luokkaa. Valo on uskomattoman ihana asia. Kuinkahan sitä ikinä enää sopeutuu Suomen pimeään vuodenaikaan?

Konevitsa soi!
Joulun alla pääsimme mukaan oliivinkeruuseen. Pitkän, raikkaassa ulkoilmassa vietetyn päivän jälkeen uni maittoi. Silmissä vilisivät oliivit vielä suljettujen luomien takanakin.

Oliivit putoavat verkkoihin
Usein moottoriharavan kalkatuksen lisäksi kuului lampaankellojen ääntä, kun katras paimenineen kulki ohitse vuoripolkujaan pitkin. Tähän aikaan vuodesta lampaat saavat jälkikasvua. Vuoden viimeisellä moottoripyöräreissulla, jouluaattona, nähtiin vuohia suloisine kileineen ja lampaita karitsoineen.

Koristevarustelua


Joulun lähestyminen alkoi näkyä katukuvassa kuun alkupäivinä, ja valokoristeiden räiske levisi Ierapetran yli kuin kulovalkea. Lumeton pimeä tarjoaa aivan eri puitteet valo-ilottelulle kuin pohjoinen harmaus, ja kansojen luonne-ero tulee selväksi. Täällä ei hillittyä kimallusta tunneta, räiskettä ja rätinää sen olla pitää!

Diskotahtiin välkkyvät valokaapelit ja erilaiset koristekuviot sytkyttävät niin liikkeiden kuin yksityisasuntojen ikkunoilla ja parvekkeilla. Onneksi vain yksi marketti soitti joulumusiikkia.

Iraklionin kuusi
Joulupukkihahmoja, lumiukkoja ja poroja näkee joka puolella. Ne tuntuvat vähän hassuilta tässä kesäisessä ympäristössä, missä palmut huojuvat ja sypressit tuoksuvat. Joulupukit ovat pyöreitä, amerikkalaismallisia. Pukkinukkeja näkee ”kiipeämässä” asuntojen parvekkeille, ja ilmalla täytettyjä virkaveljiä pönöttää joka marketin ovella. Paremmin miljööseen sopivat seimikuvaelmat, joita on esillä varsinkin kirkkojen lähistöllä. Sisältäpäin valaistuneet joosefit, mariat ja paimenet ihailevat seimessä hehkuvaa lapsosta. Ihme kyllä, se ei syki eikä soi.

Kuusen korvike Agios Nikolaoksessa
Toisaalta koristelu on myös taidokasta: ”joulukuusia” rakennellaan mitä ihmeellisimmistä aineksista. Rengasliike on pinonnut vihreäksi maalattuja renkaita pyramidiksi, päällimmäisenä trukin pieni pyörä. Komeutta koristavat punaiset rusetit. Viereisellä tontilla marmoria ja muuta kivitavaraa myyvä yritys on tehnyt joulupuun valkeista kivilaatoista ja valaissut sen sisäpuolelta.

Suomi-joulu


Itsenäisyyspäivän juhlakoristelut

Jouluaattona juhlimme suomalaisvoimin, ja tulihan itsenäisyyspäivä ja pikkujoulutkin tietysti vietettyä. Täkäläiset eivät juhlista joulua aattona vaan 25. päivänä. Lapset löytävät lahjoja takan luota joulupäivän aamuna, jos Pyhä Vasilis, sama tyyppi, jota me joulupukittelemme, on yöllä käynyt niitä tuomassa. Toinen toisilleen kreikkalaiset antavat lahjat vasta uutena vuotena. Joulu ei ole ortodokseille kirkkovuoden pääjuhla, vaan pääsiäinen on täällä huomattavasti suurempi tapahtuma.

Pohjoistuulen tuomat pilvet
 hajoavat ennen etelärannikkoa
Joulua edeltävän viikon tuuli pohjoisesta. Saaren yllä asui raskas pilvimatto ja pohjoisrannikolta näkyi mediassa sateisia ja myrskyisiä kuvia, luntakin ilmaantui Valkoisten vuorten harjoille. Vain etelärannikko, meidän alueemme, säilyi aurinkoisena.





Aatoksi sää poutaantui. Saimme tehtyä jopa moottoripyöräkierroksen vuorilla. Kaste oli tehnyt tiet kosteiksi, joten ajelimme rauhallisesti, kuten juhlaan kuuluu.



Kokoonnuimme muutaman perheen voimin Mirtokseen ravintola Katerinaan syömään laatikoita ja kinkkua sekä tietysti laulamaan joululauluja.

 

Joulupäivänä sää oli kirkas ja kaunis koko Kreetalla, ja päätimme tehdä retken Triptiin, vuoristoon. Triptin pikkukylä on talvisin lähes tyhjä, mutta juhlapyhä oli täyttänyt tavernan. Sisäpuolelta kantautui kodikas puheensorina, mutta myös sakea tupakankäry, joten ulkopöydän ääressä oli oikein hyvät oltavat. Terassilla oli yhtä lämmintä kuin kesällä koti-Suomessa, vaikka oltiin 800 metrin yläpuolella.

Uudenvuoden aattoiltana sää ei juuri naurattanut. Tuuli ujelsi suoraan pohjoisesta ja lämpötila vajosi alle kymmenen asteen. Iltakuudelta auton ikkunalle oli kertynyt kunnon kerros sohjoa, kun Riza-vuoren yli kurkotteleva pilven lonka ropsautteli raekuuroja rinteeseen. Lohduton näky suoraan sanottuna! 

"Jos mä näen lunta,
niin sen on oltava unta!"
Sade piiskasi seutua ja väkeä oli liikkeellä tuskin kourallista. Kirkon luona kuvaelman tietäjätkin olivat sammuneet seimen ääreen ja nököttivät kyllästyneen näköisinä sateessa.

Vuoden vaihtuminen tapahtui rauhallisesti. Ierapetrasta kuului iltaseitsemältä jonkinlaista raketin pauketta, mutta kylillä oli aivan hiljaista. Pääsiäinen on täällä se juhla, jolloin ilotulitetaan. 

Ystävien kesken poksautimme pullon kuohuvaa ja totesimme, että mennyt vuosi on ollut hieno eikä tuleva näytä yhtään huonommalta. Sääkin taitaa olla kenkku vain väliaikaisesti: parin päivän päästä pitäisi olla taas ennustusten mukaan 18 astetta lämmintä.

23.12.2015

Lämpimät hyvän joulun toivotukset

"Käy lämmin henkäys talvisäässä"
"No onkos tullut kesä nyt talven keskelle"
"Mis' sypressit tuoksuvat talvellakin"
"Arkihuolesi kaikki heitä"

Moni suomalainen joululaulu sopii tämän kuvan tunnelmaan!



 Haluamme toivottaa kaikille lukijoille lämmintä joulumieltä ja mielenkiintoista uutta vuotta 2016! 

Meidän reissumme on nyt puolivälissä. Palataan pian uusin jutuin ja kuvin muistelemaan vuotta 2015.

Blogi Vuosi Kreetalla on luettavissa myös osoitteessa: 

http://kreeta.info/blog/

15.11.2015

Juhlitaan!

Kreetalaiset ne osaavat juhlia! Siinä missä suomalainen kylätoimikunta kokoustaa, talkoilee ja lopulta juhlii samalla, alle kymmenen hengen porukalla, täällä tuntuvat juhlat sukeutuvan vähän aiheesta kuin aiheesta suit sait. Valmistelussa on mukana helposti kymmenittäin ihmisiä, ja kun tulee aika lopettaa karkelot, nuorta ja vanhaa toimihenkilöä kulkee keräämässä kasaan tuoleja, pöytiä ja roskia. Eikä juhlissa juroteta vaan otetaan ilo irti!

Juhlan aihetta on monenlaista - oikeastaan tuntuu siltä, että tarvitaan vain jonkinlainen yhteinen nimittäjä sille, että päästään pitämään hauskaa. Olemme olleet mukana, kun on juhlittu pyhimysten päiviä, erilaisten tapahtumien ja kesäkurssien päättäjäisiä, täysikuuta, vanhaa oliivipuuta ja muuten vaan. Esimerkiksi marraskuun alussa kansa kokoontui vuoristokylään juhlistamaan rakin polton aloittamista. Raki on kreetalaista pontikkaa, todellista ystävyyden juomaa, jolla kiitellään vieraat ja lääkitään vaivat.

Kreetalaisissa kyläjuhlissa olennaisia elementtejä ovat syöminen ja juominen, ystävät, musiikki ja tanssi. Kesällä juhlissa oli monesti mukana myös turisteja, jotka olivat meidän tavoin uskaltautuneet paikallisten joukkoon. Mutta kun matkailijat lokakuussa alkoivat vähetä, saimme huomata, että ei näitä karkeloita todellakaan turistien viihdykkeeksi järjestetä, vaan ne ovat olennainen osa kreetalaisten tapaa pitää hauskaa. Ja voisi jopa sanoa, että kun väki vähenee, niin pidot paranevat!


Kreetalaisten juurilla


Kun syksy kolkutteli jo ovella, lokakuun lopulla, järjestettiin Kavousissa juhla Unesco-yhteistyön merkeissä. Amerikkalaisille kumppaneille luovutettiin oliivipuun vesa. Se oli otettu yhdestä Kreetan vanhimmista oliivipuista. Ruoka valmistettiin näytösluontoisesti muinaiseen minolaiseen tapaan, onhan kyseinen puuvanhus ollut olemassa jo silloin, kun Kreetalla vallitsi minolainen kulttuuri. Aivan jättipuun lähellä on Azorian minolaisen kylän rauniot, ja sen asukkaat ovat aikanaan nähneet puun varttuvan taimesta.

Saarella työskentelevä amerikkalainen arkeologi on rekonstruoinut todennäköisen minolaisen ruoanvalmistusmenetelmän löytöjensä perusteella. Muinaisten aikojen ateria on porissut hiilien päälle asetetuissa saviruukuissa, joissa liha ja kasvikset ovat saaneet hautua useita tunteja. Ruoan laitto ei ole ollut välinpitämättömän kokin hommaa, sillä hiiliä on saanut kohentaa ja lisäillä vähän väliä monet pitkät tiimat.

5000 vuotta vanha tapa kokata

Sunnuntainen sää oli saaren pohjoisrannikolla pilvinen, tuulinen ja tihkuinen, mutta toista sataa henkeä parveili juhlapaikkana olevan koulun pihalla ja sisätiloissa. Tarjolla oli minolaismenetelmällä valmistettua kanaa ja possua eri lisukkeiden kanssa ihan ilmatteeksi, viinistä ja rakista sai maksaakin pikkuisen.

Ja kuten asiaan kuuluu, pian alkoi soitto raikaa. En tiedä, ovatko jo minolaiset soittaneet busukia ja liiraa, mutta ainakin satoja vuosia vanhoja soittimia ne ovat. Perinnemusiikki, jota kreetalaiset rakastavat, on peräisin 1800-luvun lopulta. Yhä tänä päivänä niiden sanat ja sävelet koskettavat sielua ja saavat nuoret ja vanhat lähtemään mukaan piiritanssiin. Vaikka koulun saliin katettujen pöytien välissä sopi juuri ja juuri kävelemään, tanssille näytti löytyvän tilaa. Keskustella ei enää siinä vaiheessa voinut, sillä musiikkia soitetaan aina kovaa, se kuuluu kupletin juoneen. Kreikkalaiset puhuvat tietysti käsillään, joten heitä se ei haittaa.


Kävimme katsomassa juhlittua puuvanhusta. Sen kerrotaan versoneen minolaiseen kylään vievän tien varrelle, ja sen iäksi on arvioitu kasvunopeuden perusteella 3250 vuotta. Mastoeidis-lajiketta oleva puu kantaa edelleen hedelmiä. Se on halkaisijaltaan 4,9 m  ja ympärysmitaltaan suurimmillaan 14,20-metrinen. Vuoden 2004 olympialaisissa Ateenassa maratonin voittajan seppele oli sidottu juuri tämän yksilön oksista.


Terveydeksi – jamas!


Kreikassa pontikan teko ei ole laitonta puuhaa, jota toimitellaan korpikuusen, tai edes sypressin, pimennossa. Anatolin vuoristokylän koulun piha oli marraskuun ensimmäisenä päivänä varsin vitsikkään näköinen, kun lapset leikkivät keskellä pihaa, ja nurkalla aikuiset tiputtivat pannusta kirkasta.


Lypsylämmintä juomaa sai maistaa lääkemitallisen tai vaikka useamman, kuka vain halusi. Vieressä kypsyi grillissä possua ja kania, ja kaikille kuuden euron lipun lunastaneille tarjottiin lautasellinen makoisia mezejä: fetajuustopiirakkaa, kaalikääryleitä, favaa eli papumuhennosta, paikallisia tummia pikkutomaatteja ja oliiveja. Pöydissä oli kannussa vettä ja pulloissa kirkasta juomaa: sitä ihteään, eli rakia.


Eikä siinä suinkaan kaikki! Kun naposteltavat oli lautasilta hävitetty, tarjoilijat kiersivät jakamassa suuria, kuumia uuniperunoita. Niitä seurasivat jälkiruokana halva, joka on eräänlainen vanukas, sekä granaattiomena. Kreetalaisrouvalta pöydän toisesta päästä kuultiin villi teoria, että jos juo alkoholia ja sitten syö granaattiomenaa, se hävittää alkoholin vaikutuksen.

Toivottavasti moni ei uskonut granaattiomenaan, kun juhlakansa lopulta palaili vakiasuinsijoilleen alas mutkaista vuoristotietä. Promillerajat ovat Kreikassa autoilijoille samat kuin Suomessakin, 0,5 ‰, ja moottoripyöräilijältä edellytetään pyöreätä nollaa. Toisaalta kreetalainen ei asennoidukaan alkoholiin siten, että kaikki ilmainen viina on juotava.

Tanssitaan!


Ierapetrassa on useita tanssikouluja, jotka opettavat perinteisiä kreetalaisia tansseja. Olemme nähneet ihan pieniä lapsia oppitunnilla tapailemassa piiritanssin askelia. Ensimmäisissä kyläjuhlissa arvelimme, että suuri osa tanssijoista oli ammattilaisia, niin taitavia he olivat. Ehkä olivatkin, suuri osa yleisöstäkin oli turisteja. Mutta viimeistään täydenkuun juhlissa elokuun lopussa tajusimme, kuinka tärkeä ilmaisumuoto kreetalaiselle tanssi on. Nuoret ja vanhat yhtyvät rivitanssiin ja askelkuviot tuntuvat olevan selkäytimessä, sillä edes keskivahva humala ei tanssijoita sekoita.


Yksintanssi on vuorossa myöhemmin, kun muutaman kupillisen kumonnut kreetalaisyleisö liikuttuu oikeisiin tunnelmiin. Zorbas-elokuvan tanssikohtaus ei ole myytti, vaikka itse tanssi on elokuvaan varta vasten keksitty. Kun yökolmelta bouzoukinsoittaja panee parastaan, ja laulaja tulkitsee täysin palkein ikivanhaa sävelmää, jokin kreetalaissielussa värähtää. Tuolle värinälle on saatava tulkinta.

Seuraamme, miten mies johdattaa vaimonsa pöydästä kohti tanssialuetta, vaimo panee ujostellen vastaan. Mies ohjaa päättäväisesti naisen areenalle ja notkistaa toisen polvensa, kumartaa päänsä ja alkaa taputtaa rytmiä kohotetuin käsin. Nainen ottaa pari askelta rytmiä tavoitellen, sitten pyörähtää ja hymyilee miehelle. Kohottaa kätensä, sormet taipuvat siroon asentoon ja jalat polkevat eteen, taakse, sivuaskel, pieni hypähdys. Nainen kohottaa kasvonsa ja antaa tanssin viedä, ystävät ja sukulaiset kerääntyvät tanssijan ympärille kannustaen. Moni painaa päänsä nöyrästi, tanssija saa käyttää tilansa ja esittää oman tulkintansa, hänelle annetaan tila ja rauha, tukien, tunnelmassa myötäeläen.

Sama toistuu eri puolilla satapäistä yleisöä. Ihmisiä nousee pöydistä tanssimaan oman tanssinsa ja ystävät polvistuvat kannustamaan. Vuorot vaihtuvat, varsinkin miehet valitsevat tanssinsa päätteeksi ilkamoiden ystävistään seuraavan, jonka pitää suoriutua. Joku on selvästi niin humaltunut, että askelten myötä lähtee loivaan sivuliirtoon, mutta äkkiä se onkin vain osa esitystä, kun tanssija koskettaa kädellä maata, mutta nouseekin sitten lähes kyykystä hitaasti pyörähdellen jälleen täyteen seisomakorkeuteen. Tanssin tunnelma on niin väkevä, että se liikuttaa katsojaa. Väkisin mieleen nousee kateus: voi, kunpa minäkin osaisin!

Huvittelukeskus


Arkeologit ovat esittäneet tulkintojaan muinaisten kreikkalaisten elämästä löytöjensä perusteella. Vaikuttaa siltä, että kokonaisia suuria temppeleitä on pystytetty erilaisia uskonnollisia juhlia varten. Ei kansan mielenlaatu ei ole siitä mihinkään muuttunut, vaan juhlatemppeleitä rakennetaan edelleen.

Marraskuun alussa vierailimme hulppeassa 1500 hengen ”diaskedasi kentrossa”eli huvittelukeskuksessa tai konserttitalossa. Se on nimetty historiaa kunnioittaen Apollon Palaceksi ja sijaitsee Ierapetrasta pohjoiseen Katohorion kohdalla, taajaman ulkopuolella. Ehkä syrjäisellä sijainnilla on jotain tekemistä metelin tai kenties verojen tai tonttien hintojen kanssa, mene tiedä. Parkkitilaa ei ainakaan ole mitenkään erityisesti tuhlailtu. Konserttitalossa on oikein hyvä akustiikka ja riittävä ilmanvaihto, mikä on ehdottomasti plussaa, sillä Kreikassa kun ollaan, sisätiloissa tupakoidaan ihan sujuvasti.

Artistina oli yksi tämän päivän Kreikan supertähdistä, Antonis Remos, jota voisi verrata Jari Sillanpäähän suosionsa huipulla. Ohjelmisto on kevyttä kreikkalaista nykyiskelmää, joka kuitenkin myötäilee perinteistä musiikkia niin sujuvasti, että sitä kuuntelee vaikka pitäisi enemmän perinteisestä busukimusiikista. Ja busukia saatiin kuulla myös, nimittäin kitaristin sijaan parrasvaloissa paistattelee kreikkalaisittain aina busukin helisevän soiton taitava muusikko. Tällä kertaa hän oli yksi parhaista elossa olevista busukisoittajista, Manolis Karadinis.

Antonis Remos ja Manolis Karadinis

Ensi kertaa olimme katsomassa kreikkalaista kevyttä musiikkia livenä ja näissä mittasuhteissa. Ilta oli unohtumaton elämys kokonaisuudessaan. Tuntui siltä, että kreetalaiset ovat pikku hiljaa toipumassa turistikauden rasituksista ja olivat nyt nälkäisiä ja janoisia oman huvitteluvuoronsa suhteen. Jo lämmittelybändi Vegas, joka soitti räpähtävää nykymusiikkia ja oli varsin tasokas, TV:stä tuttu kokoonpano, sai yleisön hienosti mukaan, kun juhlaa puolen yön jälkeen pikku hiljaa aloiteltiin.

Kun illan päätähti Remos lopulta kahden maissa yöllä aloitti, oli kansa valmiina. Tunnelma roihahti kattoon valoshown myötä. Savuisessa ilmassa se näytti ilotulitukselta. Musiikki soi erittäin kovalla volyymillä, mutta uudehko rakennus on varmaan rakennettu maanjäristyksenkin kestäväksi, joten lievästä tärinästä huolimatta akustiikka pelasi moitteettomasti.

Remos oli loistava esiintyjä. Hän oli pukeutunut t-paitaan ja farkkuihin ja saapui yleisön eteen kuin vaatimaton vieras tuttaviensa joukkoon. Yleisö yltyi illan mittaan erittäin tuttavalliseksi sekin, ja tähti sai vähän väliä kainaloonsa jonkun valokuvattavaksi. Ihmeellisesti hän kykeni koko ajan laulamaan keskeyttämättä, vaikka häntä häirittiin tämän tästä.

Salissa kierteli tyttöjä, jotka myivät kukkasia täynnä olevia tarjottimia. Moni tuntee vanhan kreikkalaisen tavan heittää lautasia rikki lattiaan, artistin jalkoihin. Sen on tarkoitus kuvastaa äärimmäisen suurta tunnetta, jonka koskettava esitys saa kuulijassa aikaan. Tämä on nykyään kiellettyä vaarallisena, ja tapa on korvattu kukkasten heittelyllä. Kokonaan yleisö ei ole lautasten heitosta halunnut luopua, ja usein kukkasten kera artistia päin läjähti kokonainen tarjotin kukkaryöpyn kera! Nämä tosin olivat varta vasten tehtyjä keveitä pahviastioita, ja artisti kykeni jatkamaan esitystään pommituksesta häiriintymättä.

Remos todella antoi yleisölle sitä, mitä se halusi. Hän osoitti huomiota tanssijoille, antoi mikrofonin muutamalle esiintymishaluiselle, jotka tunsivat ohjelmiston ulkoa, ja kehui, miten yleisön energia antoi hänelle voimaa. Upeasti hän jaksoikin laulaa.


Välillä lämmittelybändi Vegas palasi tanssittamaan väkeä, joten artistin lepotauolla yleisö ei päässyt nuokahtamaan. Esiintymislava oli bailukansaa täynnä, ja vaikka enimmät kukkaset oli lakaistu sivuun, silti tuppasi olemaan aika liukasta, kun mekin innostuimme nostamaan tanssijalkaa muiden mukana. Artistien oli kiivettävä orkesterin lauteille, jotta väki mahtui tanssimaan. Moista kreisibailaamista en ole aikoihin nähnyt, ja yleisö sentään oli suhteellisen aikuista.

Remos palasi tauoltaan, mutta ihmiset eivät kauan antaneet hänen hallita estradia yksin. Yleisö kansoitti lavan tanssiessaan rakastamansa musiikin mukana, ja artisti sai hädin tuskin jalansijan reunalta. Onneksi hänellä oli apunaan joukko hienotunteisesti ja vähäeleisesti väkeä kurissa pitäviä turvamiehiä. He jopa osoittelivat tähdelle yleisöstä tulevia kontaktipyyntöjä, eikä kukaan ärtynyt heidän läsnäolostaan. Remos jaksoi viihdyttää ja laulaa, ja vahva ääni hänellä olikin.


Kun lähdimme palatsilta kello viisi tähtikirkkaaseen Kreetan yöhön, joka marraskuisesti oli lämpötilaltaan 13 – 14 asteen luokkaa, oli salissa vielä täysi meno päällä. Ihmiset tanssivat, tietysti pöydillä, mutta myös käytävillä, lavalla ja vessajonossa. Remos esitti juuri kreetalaisia perinteisiä sävelmiä, ja kaikki lauloivat mukana. Ilmeisesti menoa olisi jatkunut vielä ainakin kuuteen. Useat kuulemma jäisivät paikalle odottamaan aamun valkenemista, jotta voisivat ajaa hieman turvallisemmin kotiin nukkumaan iltaan asti. Ja ehkä uusiin juhliin asti, olihan edessä vielä kaksi vapaata iltaa, lauantai ja sunnuntai. 

Artisti valokeilassa, mukana "muutama" fani

23.10.2015

Kulttuurieroja. Osa 2. Kädet heilumaan!

Virastokäyttäytyminen


Onko Suomessa enää virastoja, joissa hoidetaan asioita? Vai onko nykyään kaikki netissä? Noin viiskymppisten kokemusmaailmaan kuuluu vielä sekin vaihe, jolloin nettiä ei ollut. Piti ihan oikeasti mennä johonkin toimistoon, jotakuta henkilöä tapaamaan ja sumplimaan virallisia kuvioita, kuten merkkauttamaan palkka tilille tai hakemaan virkatodistusta.

Toimistot Suomessa ovat isoja, kaikuvia tiloja, joissa ihmiset liikuskelevat hiljaa, ja vain loisteputkien vaimea särinä häiritsee harmoniaa. Jonotusnumerot liikuttelevat asiakkaita kuin pelinappuloita. Virkailija puhuu soinnukkaasti oman äänensä kaikua ihastellen. Asiakkaat eivät keskustele keskenään, paitsi jos jonkun puhelin soi: siihen pitää tietysti puhua isoon ääneen, jolloin muut kuuntelevat tarkkaan mutta yrittävät näyttää siltä, kuin eivät kuuntelisi. Eikä kukaan viranhaltijoista taatusti tarjoa asiakkaalle kahvia.

Minolainen konttori - ?
Toista se on täällä. Muutama esimerkki:

Pankissa virkailijan tuttava huutaa tiskin taakse toisen kassan jonosta:
- Moi, mitä Dimitri. Miten menee?

Kreetalainen ei ikinä aloita keskustelua tai ohita tuttavaa kysymättä tätä: - Ti kanis? Kuinka voit? Usein kysyjä vastaa itse, mutta kysyvä nuotti äänessään: - Kala? Hyvin varmaan?
Vastaus ei voisi muuta ollakaan, tietysti menee hyvin.

Dimitris vastaa kassaltaan, että hyvinhän tässä. Entä itse? Mites perhe? Tuttavan perheelläkin menee hyvin. Sitten siirrytään juttelemaan niitä näitä, kreetan murteen vauhti kiihtyy sellaiseksi, että dimotikon, nykykreikan, opiskelijan kuullunymmärrys tipahtaa penkin alle. Mutta näytelmän seuraaminen on hauskaa.

Virkailijan on nimittäin keskeytettävä asiakaspalvelu, jotta hän voi tulla kunnolla juttelemaan ystävänsä kanssa. Miten sitä muuten voisi taputella hartioihin kaveriaan. Asiakas odottaa ja seuraa hymyillen keskustelua. Muutamat jonottajista osallistuvat jutuniskentään. Dimitris palaa tiskin taakse, mutta äänekäs keskustelu jatkuu vielä niin kauan, kuin ystävä on pankissa. Viis siitä, että siellä on myös joitakin kymmeniä muita, eikä se ketään tunnu haittaavan.

Kuva ei liity käsiteltävään asiaan. Haitannekko tuo.

Verovirastossa ovelle asti ulottuvan jonon hännille ilmaantuu virkailijan tuttu. Hän tervehtii jo ovelta ystäväänsä. Hyvää kuuluu molemmille. Virkailijan on kuitenkin käytävä vaihtamassa poskisuukot ystävän kanssa ennen kuin voi jatkaa työtään.

Ystävysten keskustelu jatkuu.
Virkailija: - Miten se sinun poikasi, joko hän on parantunut?
Ystävä: - Kyllä, pääsi sairaalasta viime viikolla. Entä sinun vanhempasi, vieläkö asuvat kotona?
Virkailija: (Vuorossa olevalle asiakkaalle): - Tuohon allekirjoitus. (Ystävälle) - He muuttivat siskoni luo Ateenaan keväällä.
Asiakas: - Minne minä menen tämän paperin kanssa?
Virkailija: (Ystävälle) - Siskollani on uusi vauva. (Asiakkaalle) - Annatte tämän työnantajalle. (Ystävälle) - Vauva huutaa yöt ja vanha äitini ei saa nukuttua.

Välillä virkailija voi vielä ottaa vastaan puhelunkin, eikä ulkomaalainen sivustaseuraaja enää tahdo pysyä perässä, kenelle hän milloinkin puhuu. Oman vuoron tullessa se on erityisen haastavaa. Mutta kyllä rouva nostaa katseensa papereistaan ja korottaa äänensä: Puhuin SINULLE, koeta nyt keskittyä, hyvä ihminen!

Suomalaisesta moinen epämuodollisuus tuntuu oudolta virka-asioinnin yhteydessä, mutta osamme olemme saaneet mekin. Rekisterikonttorissa olimme käyneet jo kolmesti, kaksi kertaa auton ja kerran moottoripyörän papereiden kanssa. Tai oikeastaan vielä pari kertaa useammin, jos lasketaan välipoistumiset, kun piti käydä maksamassa veroja ja palata takaisin. Virvokkeeksi sentään sai kahvia. Virastossa täällä vieraillaan eikä käväistä.

Neljäs vierailukerta oli lopullisten rekisteripapereiden hakeminen, sillä Suomen Trafi vaati, että heille pitää olla virallinen rekisteröintitodistus, väliaikainen ei riitä. Periaatteessa olisimme saaneet lopulliset leimatut todistukset vasta kuukausien kuluttua (eräs tuttava oli sitä mieltä, että voi viedä toista vuottakin), mutta saimme Trafilta englanninkielisen sähköpostin viranomaisille näytettäväksi. Siinä perättiin alkuperäistä todistusta.

Terveisiä Trafille

Käyntimme sattui puolivahingossa maanantaiaamupäivälle, mistä meitä oli vähän varoiteltu. Täkäläisillä on tapana unohtaa huolet huomisesta ja alkavasta työviikosta sunnuntaisin, joten maanantaisin työpaikoilla on äreää porukkaa. Ilmeisesti rekisteritoimiston johtajakin oli ollut ulkona myöhään illalla tai peräti aikaisin aamulla, koska hän pölähti toimistoon yhdentoista paikkeilla vähän meidän jälkeemme.

Hän oli kuitenkin tukkapörröisestä olemuksestaan huolimatta varsin mainiolla tuulella, eikä aikaakaan, kun olimme edenneet jo sinunkauppoihin saakka. Nuoremman virkaveljen valmistaessa meille rekisteritodistuksia lukuisine leimoineen herra insinööri opetteli suomeksi numeroita ja värejä ystäviensä Jorgoksen ja Liizan kanssa. Ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin toimistokankea.

Puhelimessa puhuminen


Etelän immeinen tarvitsee kädet puhumiseen. Ne ovat kuin koiralle häntä: niiden avulla piirretään näkyviin puhujan tunteet. Myös puhelimessa. Aina, kun näen, että mopoilija tai muulla kaksipyöräisellä ajava puhuu puhelimeen ajaessaan, minua hirvittää: Kohta se tarvitsee toisen käden mukaan ja heittää irti ohjaustangosta! Onneksi en ole sitä vielä nähnyt.

Sen sijaan on ihan tavallista puhelinkulttuuria, että kännykkään kytketään kaiutin päälle, puhelin asetetaan pöydälle ja sitten puhutaan siihen kaksin käsin, toisin sanoen kädet heiluen kuin kapellimestarilla. Kyseessä ei ole näköpuhelu, selvennettäköön, vastaanottaja ei näe puhujaa vaan tämä tarvitsee itse kädet sanojensa tueksi. Samasta syystä täkäläiselle näyttää hands free olevan kovasti mieluinen varuste, siinähän kädet ovat vapaat tukemaan ilmaisua.

Jos suomalaiset ovat kovia kailottamaan yksityisasioitaan puhelimessa, osaavat sen helleenitkin. Monet kerrat olemme seuranneet, kuinka toimistovirkailija vastaa kesken asiakaspalvelun puhelimeen ja puhuu selvästi kotiasioita, kuten mitä ruokaa laitetaan ja mitä kaupasta ostetaan. Saman pystyy tekemään myös asiakas kesken oman palveluvuoron, niin että joka toinen repliikki liittyy asiointiin ja joka toinen puheluun. Ärsyyntyvätkö muut asiakkaat? Jos niin on, sitä ei näytetä.


Tavaroiden heittely


Suorastaan hupaisa piirre on kreetalaisen toimistotyöläisen taipumus nakella tavaroita. Kun puhelu loppuu, kännykkä viskataan pöydälle. Ihme, ettei veroviraston työpöytä ole sinisenä musteesta, sillä joka leimaamisen jälkeen leimasin kimpoilee pitkin pöydän pintaa. Heittämiseltä eivät säästy silmälasitkaan. Lienevätkö täkäläiset linssit erityisen kovaa tekoa, itse en tohtisi omiani sillä tavalla käsitellä. Missä tämä tapa opitaan? Koulussako? Olisi kiintoisaa nähdä luokkahuone, jossa kaikki heittelevät tavaroita. Tai ei sittenkään, takaisinveto!

Leimasimia 5000 vuoden takaa

Viskely ei rajoitu virastokäyttäytymiseen, vaan voidaan tässä julistaa kulttuuripiirteeksi ja saaren tavaksi. Kaupan kassa käsittelee usein asiakkaiden ostoksia vähintään kovakouraisesti. Olen joskus suomeksi kassalle sanonutkin, että heitäpä ne kananmunat nyt rikki, niin saadaan kotona sitten hyvä kokkeli. Ei ymmärtänyt neiti. Toisaalta hyvin kestivät kreetalaiskanan munat. Liekö kanakin muniessaan tiputellut pyörykät vähän suomalaista kollegaa korkeammalta?

Vesipullopakkauksista löytyy kovaa kyytiä saaneita pulloja, jotka eivät pysy pöydällä pystyssä. Olut- ja limpparipäkit ovat säännöllisesti tahmeita, kun osa tuotteista ei ole kestänyt varastomiesten otteita vaan on valuttanut imelän sisältönsä toisten pakkausten päälle.

On sellainenkin nähty, tosin jokunen vuosi sitten eikä tällä reissulla, että kuorma-auton lavalle huolellisesti kasattu tiilikuorma ajetaan työmaalle ja kipataan alas lavalta. Arvaahan sen, että osa tiilistä hajosi. Liekö kuski saanut kehuja vai korvausvaateita.

Luonnonvoimien vai ihmisten tekosia?
Patsaan osia Vassilikin kaivauksilta

Roskia kreetalainen heittelee myös. Tosin suuren osan kaikesta tien poskessa lojuvasta ovat heittäneet turistit. (Roskaamisesta voisi tehdä pistetaulukon eri kansallisuuksien välillä, sen verran eroja on tullut havaittua ihmisryhmien kesken, mutta eipä nyt ryhdytä maailmanpoliisiksi.)

Turistit tuskin kuitenkaan kuljettavat roskia vuoristoon, eivät varmasti ainakaan rakennusjätteitä. Ei ole harvinaista, että joenuoman tai jyrkänteen partaalla on kieltokyltti, että sinne ei ole tarkoituksenmukaista kipata jätekuormaa. Silti vilkaisu törmän alapuolelle kertoo, että kieltoa on kierretty.

Lampaan ja koiran raato
sekä muuta jätettä rotkossa

Sikäli käsittämätöntä, että jätehuolto tuntuu toimivan varsin hyvin. Meidän ei esimerkiksi ole tarvinnut tehdä mitään jätesopimusta tai maksaa maksuja, kunta tyhjentää roska-astian kadun varresta lähes päivittäin. Ajoittain alueelle poikkeaa myös auto, joka keräilee jätepisteeseen tuodut isommat ”roskat”, kuten wc-pytyt tai sohvat. Miksi jotkut näkevät sen vaivan, että vievät sängynrungot, rakennusharkot ja lasten lelut ylös vuorille ja kippaavat ne rinnettä alas?

Tapahtuu tätä tietysti Suomen lintukodossammekin. Saimaan saaristossa retkeilevää hämmästyttää keskelle autiota saarta yksin nököttämään jätetty jääkaappi. Lähimmät sähköt ovat taajamissa kymmenien kilometrien päässä, joten käyttöön ei kaappia ole saaristoon voitu tuoda. Mikä on pannut hilaamaan jääkaapin niinkin hankalaan paikkaan, kun sen olisi saanut ilmatteeksi jättää kierrätysjätepisteeseen?

Jätepiste
 Toisaalta täällä etelässä roska-astioiden ympäristöjen sotkuisuudelle on selityksensä. Kissat pelmuuttavat roskia yöllä hyvin tehokkaasti ja tuuli levittää niitä. Tuulen ja tulvivan sadeveden takia jätesäiliöt pitää sitoa kiinni ja ne ovatkin enemmän tai vähemmän hajalla. 

Sitten, kun astiaan on laitettu kaikki mahdollinen vauvasta vaariin, ei kun vauvanvaipoista käytettyihin kattiloihin, risut puutarhasta ja läpiluetut aikakauslehdet, ei laatikkoon usein vain mahdu kaikki, mitä olisi tarjolla. Lajittelussa ja kierrätyksessä olisi täällä vielä paljon kehitettävää.

6.10.2015

On ilimoja pielly


Loppuuko helle ukkoseen?
Syyskuun puolivälissä taivas pukeutui tummiin.
Sitähän tänne oikeastaan lähdettiin katsomaan, että minkämoiset ovat Kreetan säät verrattuna isänmaan äidillisiin kuritusotteisiin, joissa viima vihmoo ja tuuli tuivertaa. Saavuimme kesäkuussa ja nyt alkaa ovella häämöttää syksy. Suomessa tuli ja meni jonkinlainen intiaanikesä, kun taas varsinainen suvi oli kauhean huono ilmoiltaan. Säät ovat olleet poikkeuksetta keskustelunaihe numero ykkönen täällä vierailleiden suomalaisten kanssa.

Erityisen kiinnostuneena odotellaan tietysti tulossa olevaa talvea, mutta sen pitäisi koittaa tammikuussa ja mennä ohitse helmikuussa, joten onhan tuonne vielä matkaa. Tässä osassa Kreetaa talvilämpötilat ovat tilastojen mukaan alimmillaan +8 asteen luokkaa, mikä tässä vaiheessa lähinnä naurattaa suomalaista.

Toisaalta olemme jo huomanneet, että korkeisiin lämpötiloihin tottuu vallan mainiosti, joten voihan olla, että tässä vielä palellaan lahjakkaasti. Viime talvi oli täällä harvinaisen pitkä ja kylmä, jopa pakkasasteita koko saarella, mutta vuodethan eivät ole veljiä keskenään. Tai jos ovat, niin seuraava talvi on toivottavasti pikkuveli.

Katsaus kesän säähän


Kesäkuussa saapuessamme oli alkuun aika viileää, semmoista 24 – 27 astetta, jopa yhtenä päivänä sataa ropsautti muutaman pisaran. Välistä pilvet, jotka päivisin kohosivat vuoriston ylle, melkein saavuttivat auringon, joka kulki rannikon suuntaisesti. Puolipilvistä siis: pohjoinen taivaanpuolikas pilvessä, eteläiseltä puoliskolta aurinko räkötti suoraan kulkijan kasvoille.

Auringonlasku Ierápetrassa

Kesäkuun lopulla alkoi tuulla. Eikä puhuta mistään pikku tuulahtelusta, vaan tuuli todella kovaa, puuskissa 70 km/h, sanoi sääsivusto netissä. Tuulikartta oli varsin mielenkiintoinen. Meidän kylämme kohdalla ilmavirtaukset saavat vauhtia maastonmuodoista, sillä kylän taustalla kohoavat vuoret ovat kuin hyppyrimäkiä. Niitä pitkin tuulet hujeltavat vauhtiin niin että viuhuu. Samaan aikaan suhteellisen lähellä voi olla lähes tyyntä. Paikalliset kuulemma nimittävät Koutsounaria Tuulten äidiksi.

Tuuli saa oliivimetsiköt näyttämään hopeiselta aallokolta, kun latvat taipuvat melkein lakaisemaan maata. Läheinen voimalinja soittaa hornan urkuja eivätkä kaskaatkaan kykene sirittämään. Talossa ikkunat ja ovet pitää köyttää, jotta ne eivät pauku kuin murrosikäisten räyhähenkien käsittelyssä. Mutta eipähän ole kuuma!

Kun lämpötila jo kesäkuussa muuten alkoi olla jatkuvasti yli +25 asteen, ei tuuleminen haitannut. Koirienkin oli helppo totutella lämpimiin, kun omassa asunnossa oli aina kunnollinen ”ilmastointi” ja mukavan viileää. Pyykit kuivuivat melkein siinä samassa kun ne ripusti.

Toisaalta tuulen mukana lensi hienonhienoa pölyä, joka kertyi sisälläkin ihan joka paikkaan, mukaan lukien jääkaappiin ja kirjojen sivujen väliin. Terassille lentäneitä kuivia lehtiä ja kukkasia oli mahdoton lakaista vihurien vuoksi, ne palasivat itsepäisesti takaisin.

Tämä kesätuuli on nimeltään Meltelmi. Se puhaltaa pohjoisesta ja syntyy manteren ilmanpaine-eroista. Yleensä Meltemi puhaltaa alku- ja loppukesällä. Tämän kesän alku-Meltemi jaksoi riehua kolmisen viikkoa yhtäjaksoisesti, mutta ei toki yksitoikkoisesti. Puuskat vaihtelivat kovista käsittämättömiin.

Muistissa on hyvin iltapäivä, jolloin tuuli oikeastaan alkoi: olimme koirien kanssa lenkillä kotivuoremme Rizan rinteellä, ja tuuli alkoi pikku hiljaa yltyä. Yksi puuska oli niin voimakas, että se melkein löi jalat alta meiltä kaikilta, mutta 4,5-kiloiselta Caralta kirjaimellisesti! Oli hyvä, että koira-vanhus oli remmissä, sillä se lensi ilmassa pari metriä tuulenpuuskan heittämänä. Onneksi flexin jarru piti.

Helle helli


Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin vallitsi hyvin kuuman ja kostean sään jakso. Eräänä heinäkuun alun aamuna naapurin Pelagia-rouva sanoi: ”Eilen alkoi kesä”. Hän tiesi, mistä puhui. Kun lämpötila kiipesi kolmenkympin yläpuolelle, niin siellä se jökötti. Vain öisin saattoi ”viiletä” 27 asteeseen, ehkä asteen sen allekin. Päivisin nautittiin 35 asteen lämmöstä.

Kun sanon, että nautittiin, niin ainakin omalla kohdallani todella tarkoitan sitä. Onhan kuumuus tietysti tavallaan hankalaa, kun pienikin ruumiinponnistus aiheuttaa hikitulvan, ja normaaliolotilakin on vähintään kostea joka kohdasta, missä vaatteet osuvat ihoon. Mutta toisaalta: suloinen lämpö ympäröi kehoa koko ajan olipa sitten auringossa tai varjossa, sisällä tai ulkona. Ei kolota vanhoja luita! Sekin on plussaa, että ulos lähteminen ei edellytä erityistä pynttäytymistä, sen kun kulkee sortseissa ja hihattomassa paidassa.

Dafni etsii viileät varjot

Jotkut nukkuvat helteellä huonosti, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei meillä ole ollut. Tuuletin on hurissut yöt makkarin ikkunalla, päivisin lattialla koirien helpotuksena, mutta ilmastointia emme ole käyttäneet edes autossa. Niksi on nimittäin siinä, että ilmastointi ei anna kehon tottua lämpöön eikä suorittaa omia säätöjään. Kun käyttää keinotekoista viilennystä niin vähän kuin mahdollista, lämpimään tottuu.

Kuumalla on tietysti huono harjoittaa ruumiinkulttuuria, eivätkä koiratkaan jaksa tehdä lenkkejä aurinkoiseen aikaan. Liikunta onkin painottunut uimiseen, johon meillä on ollut aivan upeat mahdollisuudet läheisellä Megali Paralialla, Isolla Rannalla, koirinemme kaikkinemme. Vesi virkistää, mutta kun uinnin jälkeen on kiivettävä kilometri kylätietä kotiin, niin virkistys on sillä sivuutettu. No, hyvällä omallatunnolla voi korkata janojuoman, kun on uurastettu jo sen edestä.

Megali Paralia, Koutsounari
Tilaa riittää!

Syyskuussa yllättivät kunnon helteet, vaikka viileämpää odoteltiin. Mittarimme kävi ennätyslukemissa, jopa 37 terassimme varjossa, ruotsalaisilla naapureillamme 42 asteessa. Tänne saapuu ihmisiä lomailemaan juuri syyskuussa sopivan lämpimän mutta ei tukalan sään toivossa. Nyt taidettiin kuitenkin monen mielestä pysyä siellä tukalan puolella.

Kuun puolivälissä oli havaittavissa, miten ilma alkoi kuivua ja tuuli heräillä puhaltelemaan vuoren ylitse merelle päin. Itä-Kreetan vuorten laaksoista alkoi purkautua taivaalle pilviä kuin höyryä noidankattiloista. Rannikko pysytteli aurinkoisena, pilvet haihtuivat pian kohottuaan riittävän korkealle. Todella hurja näky!

Noidankattila kiehuu

Tuli sade rankka, puolet tiestä vei


Saimme viimein kokea myös kuuluisat rankkasateet ja tulvivat tiet, kun syyskuun lopulla saarelle iski ukkosrintama. Hirmumyrskyäkin oli luvattu, mutta meidän kohdallamme ei tuullut juurikaan, ihme kyllä. Vettä satoi ensin yhden iltapäivän pikku kuuroina, sitten ukkonen vyöryi näyttävästi päälle. Hienoin spektaakkeli oli iltayöstä meren yläpuolella, missä vaaleanpunaiset salamat sukkuloivat pilvipeitteessä ja heittivät välillä atraimiaan meren aallokkoon. Myös vuoristossa jymähti muutaman kerran, mutta rajuilma oli enemmän ilotulitusta kuin pommitusta.

 
Seuraavana päivänä sitten satoi. Meillä oli juuri vieras Suomesta ja sadetta uhmaten lähdimme ajelulle vähän katselemaan paikkoja. Ylämaille johtavat tiet olivat muuttuneet savista vettä tulviviksi virroiksi, ja puronuomat, jotka olimme tottuneet näkemään tyhjillään, tulvivat yli äyräittensä. Mereen päästessään makea vesi ja muta muodostivat kauniin, turkoosinvihreän vyöhykkeen rannan tuntumaan.


Pahin rankkasade laantui, joten päätimme ajaa pienen lenkin Dikti-vuorten reunamille. Ylhäällä näkymät peittyivät kuitenkin pilveen, joka sulki huiput kokonaan sisäänsä ja esti näkemästä alemmas. Ajoimme hernerokkasumussa pitkin mutkikkaita vuoristoteitä läpi Kalamafkan ja Anatolin kylien.

Rinteessä, pilven alapuolella saimme Ierápetran rantatasangon lopulta näkyviimme ja pysähdyimme valokuvaamaan. Sepäs olikin hyvä, sillä kuulimme kummaa suhinaa auton peräpäästä. Rengas vuoti, siihen oli mennyt ruuvi jostakin sadeveden kuljettamasta roskakasasta. Tulipahan opeteltua, miten paikkaussarjan kompressori toimii. Onneksi olimme aivan lyhyen matkan päässä korjaamolta, josta olimme hankkineet kesäkuussa uudet renkaat. Siellä reikä paikattiin ilmaiseksi.

Kasvihuoneet Ierápetran
itäpuolella
Sateen jälkeen aurinko palasi kirkkaansiniselle taivaalle ja lämpötila palasi taas kolmenkympin hujakoille. Kaskaatkin palasivat ääneen, oli outoa, kun pari päivää oli niiden osalta aivan hiljaista. 

Jotakin ukkonen kuitenkin muutti. Maisema oli sen jälkeen kuin teräväpiirrolla esitetty, loppukesän hellepäivien utu oli haihtunut taivaalle pikku pilvikummuiksi, joita vuorenhuippujen väliset laaksot tuprauttelivat.







Turistit alkavat vähetä ja muuttolinnut saapua


Toista Meltemiä olemme saaneet odotella näihin päiviin. Sen pitäisi puhallella heinä- ja lokakuun välillä, mutta se on tänä syksynä antanut vartoa itseään. Muutamia yritelmiä on ollut, nyt on taas tyyntä parin päivän ja yön hujelluksen jälkeen.

Lokakuu on alkanut. Syksy alkaa tehdä tuloaan. Sen pitäisi tarkoittaa joitakin sadekuuroja, mutta pääosin hyviä ulkoiluilmoja. Pääsemme retkeilemään vuorille, kun koirat eivät enää ole vaarassa läkähtyä. Ihmisetkin jaksavat touhuta: kasvimaita on alettu kunnostaa pihoissa. Salaatin, kaalien ja porkkanan kasvukausi on aluillaan.

Laaksossa paistaa,
vuorilla on pilvistä.
Ha'n rotko
Vassilikista katsottuna.
Aurinko on selvästi alentunut, sen kaari kulkee hitusen lähempänä merta. Vähän samoin kuin Suomen keskikesällä. Yllättäen se on vaikuttanut meidän asunnollamme siten, että terassilla on nyt kuuma, kun aurinko paistaa siihen osan päivää katon reunan alitse.

Illalla on pitänyt varata pitkää vaatetta päälle, ainakin jos lähtee liikkeelle moottoripyörällä. Palella ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut, tuntuma on, että lämmöt ovat pysyneet öisinkin yli 23 – 24 asteen. Kaskaat eivät enää johda konserttia, vaan jopa laululintujen ääntä on alkanut kuulua ihan kuin Suomessa keväisin, kun muuttolinnut saapuvat.


Suurin osa turisteista on lähtenyt, mutta uimista ei tarvitse lopettaa, suuri meri ei ihan heti jäähdy. On aika makeaa köllöttää autioituneella hiekkarannalla ja uida ilman kanssa melkein saman lämpöisenä tyrskivässä meressä, kun tietää, että kotimaassa aletaan odotella ensilumia.